Vihdoin ja viimein kun sain kerättyä rohkeutta lähteä X:lle. Tuli viesti.
Täällä muutossa on kaikki ihan sekasin. Joudutaan tekemään uusia suunnitelmia. En tiiä kauan mulla menee täällä.
Onneksi en lähteny. Kulutin aikaa ja tunnin päästä siitä olin matkalla. Laitoin, että menee noin tunti ku pääsen sen luokse. Et tulis nopeasti, koska en halua yksin olla siellä.
X laittaa viestiä, et ei tiiä kauan menee...ei osaa yhtään arvioida.
Matkalla X:lle tärisin ja mulla meinas lähteä jalat alta useaan ootteeseen. Pääsin kuitenkin jollain voimilla perille. Otin rauhoittavan ja nukahdin. En tiiä kauanko nukuin.
X tuli jossain vaiheessa. Otti vaan laukun ja alkoi pakkaamaan, oli vihainen mulle et mun piti mennä sinne pakkaamaan ja sit vaan nukun siellä. Olen ihan pökkerössä siitä rauhoittavasta (en oo kertaakaan ottanut sitä annosta, vaikka lääkäri on sanonu et saan ottaa). Alan pakkaamaan tavaroita kans. Rehellisesti voin sanoa, et mitään muistikuvaa ei juurikaan ole. Kaikki tapahtuu niin nopeesti. Niin nopeesti multa viedään mun koti. Itken vähä väliä. Mulla on pari tärkeää korua, joiden kohdalla mietin et mitä teen. Toisen annan X:lle takas. Avaimet annan pois.
Jutellaan vielä hetki asioista X:n kanssa, ei kinastella. Jutellaan vaan. Sanoin sille et tää oli mun koti ja nyt parissa tunnissa se on pakattu pois. Se vei multa suhteen, kodin, elämän. Mun pitää kaikki aloittaa alusta asti rakentamaan. Koti, elämä ja luottamus toisiin ihmisiin.
En pysty lähtemään pois. X vie mut kädestä pitäen autoon. Oon silmät kiinni koko alkumatkan, koska en pysty katsomaan niitä teitä jossa mä oon eläny mun elämää. Mulla ei oo enää sitä. Pyydän, et X jää yöksi koska en halua olla yksin. Se ei suostu et me ollaan kahdestaan. Hän soittaa kaverilleen, jonka luona on nyt ollu yötä useamman kerran. Se kaveri tulee. Ne kantaa mun tavarat mun asuntoon. Mä laahustan jossain perässä ja istun vaan. Ne on sitä mieltä et en saa jäädä yksin, vaikka haluaisin. Se kaveri puhuu mulle et tulla hänen luokseen yöksi molemmat. Lopulta suostun. Kun päästään perille otan heti nukahtamislääkkeen. Istun siellä kaverilla vaan hiljaa. Jossain vaiheessa nukahdan. Aamulla X lähtee aikaisin töihin. Käy sanomassa mulle, et jos se laittaa mulle viestiä lupaanhan vastata (sanon aamulla sen kaverille, et mitä asiaa sillä enää on mulle ja mitä sille kuuluu enää mun elämä). Mun pakko halata X, halataan tiukasti toisia ensimmäisen kerran kahteen viikkoon. Kyyneleet vaan valuu ja se lähtee pois.
Kokoajan mulla on kädessä kaulakorusta osa jota pyörittelen aina pakkaamisesta nukahtamiseen.
3 kommenttia:
karmivaa luettavaa, omat haavani aukeavat. tiedän miltä sinusta tuntui. jos se yhtään lohduttaa. ajan kanssa olosi helpottuu ja elämä alkaa taas kantamaan, et usko siihen nyt, mutta totta se on. voimia!
Minuakin alkaa itkettää, kun luen tätä. Kaiken uudelleen rakentaminen tuntuu tässä vaiheessa rankalta, mutta tavaroiden pois viemisen jälkeen se uudelleenrakennus kuitenkin pikkuhiljaa alkaa. Surettaa vain X:n asenne, tai ainakin tästä sai jotenkin kylmän kuvan.. se ei taida pystyä ymmärtämään kuinka paljon ero suhun vaikutti ja miten vaikeaa paikasta, jota piti kotinaan, on irrottautua lopullisesti.
-M
Anonyymi: Kiitos! Voimia tarvitaan! Ajan kanssa sitten joskus tää helpottaa. Pitää olla itselleen armollinen ja antaa lupa olla hajalla sekä käydä se tunneskaala läpi mitä tulee.
-M: Olihan tuo ihan kauheeta. Uskon, et X tajus vasta eilen, et se oli mulle oikeasti koti ja niin se sanoikin, ettei ollu aiemmin tajunnu et sillä on mulle niin suuri merkitys. En usko että se oli aiemmin edes tajunnu, et mulla hävis periaatteessa kaikki suhde, koti, osa kavereista. Mut onneksi on niitä ystäviä jotka pysyy tukena, eikä häviä minnekään ;)
p.s. en oo pystyny lukemaan aiempia tekstejäni (enkä tätäkään). ehkä joskus luen tai sitten en.
Lähetä kommentti