Aika

kyllä se vaan niin on et aika auttaa. Tai mun tapauksessa varmaan kiire.

Oon menny ja painanu opiskelujen parissa täällä viikolla (+ eilen shoppaillu), et en oo ehtiny pysähtymään. Tänään kuitenkin otin riskin ja lähdin "jo" neljän aikaan kotiin. Tarkoitus ois vielä vääntää yks kirjallinen juttu loppuun...kiire tulee sen kanssa :/

Kävin katsomassa tänään myös yhden tentin tulokset....5 tuli! Hyvä minä. Tentti oli aika helppo, mut en ehkä kuitenkaan odottanu 5:sta. Oisin halunnu laittaa X:lle viestin et "jee se tentti meni hyvin, ihan turhaan taas panikoin!" En laittanut. Ei se enää sille kuulu, vaikka pieni osa mussa toivoo et sitä ois kiinnostanut se.

Päätin, et huomenna tai sunnuntaina järjestelen tätä mun asuntoa. Tää on kuin mikäkin "läävä", ei ihminen voi näin elää. Laatikoiden, kassien ja kaiken maailman pusukoiden keskellä. Ei mahdu liikkumaan. Jospa, tän siivoaminen"järjestelminen" tekis tästä enemmän mun kodin.

Vaikka en tietoisesti ajattelis kaikkea tätä, niin silti kokoajan on vaikea olla ja asia jossain takaraivossa. Sydämeen saattuu.

Mut kyllä tää tästä. Ajatukset on jo hieman tulevassa. Pystyn jo miettimään ja suunnittelemaan tulevia kuukausia yksin. Mitä teen ja minne meen jne.

Ja kertokaa mulle. Onko nettideittailu nykyään se juttu? Mulle on nyt useampi ihminen maininnut asiasta....kai se pitää pikku hiljaa uskoa, et se on ihan varteenotettava vaihtoehto sitten joskus. En, vaan tiiä mitkä mahdollisuudet mulla on sitä kautta löytää uus...

+ mietin pikku hiljaa, et ihan kiva käydä sitte joskus treffeillä
+ suunnittelen reissua, ihan yksin ois matkaan tarkoitus lähteä (yks ystävä sanoi, et mää oon niin rohkea et mulla ei oo mitään ongelmaa yksin lähteä reissuun...)
+ en oo vielä tänään itkeny
+ ruokahalua on, jopa liikaa (makea on mun heikkous ja nyt taistelen sitä vastaa!)


En tiiä, mut mulla on sellainen fiilis, et sillä maanantain kävelyllä oli oikeesti ratkaiseva vaikutus tähän mun olotilaan. En oo enää epätoivoinen, paniikissa ja muutenkin. Olo on haikea ja surullinen, mut jollain tapaa helpottunu. Haluaisinko oikeasti elää ihmisen kanssa, jonka tunteet on erilaiset kuin minun tai molemmat joutuisivat tekemään liikaa myönnytyksiä? Silti mulla on ikävä. Harmittaa edelleen, että mulla meni muutakin kuin parisuhde. Niille en voi mitään. Se on mennyttä, tulevaisuuteen voin kuitenki vaikutta.