6. päivä

Painoin torkkua aamulla, kunnes oli pakko nousta.

Lääkäri oli myöhässä, mutta kun sinne pääsin oli hän lämmin ja auttava (en nyt jaksa keksiä sanoja mitkä kuvais häntä hyvin). Kerroin hänelle mitä oli tapahtunut ja miltä tämä on minusta tuntunut. Sovimme, että käyn hänen luonaan nyt viikottain (paitsi ensi viikkolla) ainakin itsenäisyyspäiväviikolle asti, jatkon katsomme sitten. Ensi viikolla mulla on aika sinne mielenterveyspuolelle, katotaan mikä on mulle paras vaihtoehto jatkoa ajatellen. Se lääkäri on ihana ja haluan pitää hänet mukana tässä tulevassa prosessissa (jos oikein tajusin, niin nyt mulla on kriisiterapiaa alkuun???). Sanoo ne sieltä mielenterveyspuolelta mitä tahansa.

Mielialalääkitystä ei aloitettu. Katsomme alkuun riittääkö puhuminen, koska ne tunteet on hyvä kohdata, vaikka helppoa ei tuu olemaan. Mulla on ne nukahtamislääkkeet ja rauhoittavia, jos tulee sellainen olo etten muuten pääse eteenpäin...oon tyytyväinen tähän ratkaisuun, toivottavasti nuo lääkkeet riittää. Sain myös lääkäriltä lapun, ettei voimavarani tällä hetkellä ole "normaalit", eli jos on vaikeita hetkiä, enkä pysty tekemään esseitä yms. määräaikaan mennessä, niin se avulla pystyn neuvottelemaan opettajien kanssa lisäaikaa. Tuo lappu on nyt vuodenloppuun asti voimassa. En halunnut sairaslomaa (eikä se ollu lääkärinkään mielestä tällä hetkellä se paras vaihtoehto), koska sitten jäisin helposti sänkyyn. Jotkut rutiinit on hyvä pitää.

Kävin muutamassa kaupassa kiertelemässä ennen luentoja. Luennot meni ookoosti, en kokoaikaa ajatellut mitä on tapahtunut jne. vaan pystyin muutaman hetken jopa keskittyyn itse asiaan. Välillä toki tuli vaikeita hetkiä ja ajatukset karkas ihan muualle. Tais multa kysyä joku, et olenko väsyny, ku oon niin hiljainen...vastasin vaan et joo.

Kun lähdin yliopistolta, tuli haikea olo. Sain kuitenki pidettyä itseni koossa. Kun pääsin asunnolleni*, tiskasin kaapista kaikki astiat (ei oo paljoa!) sekä kaivoin muutaman kuiva-ainetavaran muuttokasseista kaappiin (en kuitenkaan pystyny kaikkea kerralla purkamaan). Nyt istun tässä, itkettää mutta kyyneleitä ei tule.

En voi soittaa sille toiselle ja kertoa mitä oon tänään tehny, mitä otan mukaan pidennetylle viikonlopulle. En voi tuntea sen toisen läsnäoloa, läheisyyttä. Se tuntuu pahalta. Sydämmeen saattuu. Tätäkö tämä nyt on - illat yksin. Mä olin se joka puhu ja puhu vaikkei ollu mitään asiaa, toinen kuunteli (suodatti "osan" mun tekstistä), nyt en voi puhua kenellekään ellen soita jolleki, mutta ei se oo sama asia. Pitää olla hiljaa, välillä se on ihan hyvä asia olla hiljaa. Mutta nyt ku sain tv:n toimimaan on sen pakko olla päällä et jotain ääniä tulee, turvallisempi olla.

Se kaulakorun osa on ollut tänäänkin housujen taskussa. Sain sen niihin aikoihin ku muutimme ns. yhteen. Siinä korun osassa vaan on niin paljon kaikkea muutakin kuin se ajankohta milloin sain sen, ja sen kaiken oon nyt menettänyt.

Itken. Sattuu.


*en edelleenkään koe, että tää on mun koti.