kyllä se vaan niin on et aika auttaa. Tai mun tapauksessa varmaan kiire.
Oon menny ja painanu opiskelujen parissa täällä viikolla (+ eilen shoppaillu), et en oo ehtiny pysähtymään. Tänään kuitenkin otin riskin ja lähdin "jo" neljän aikaan kotiin. Tarkoitus ois vielä vääntää yks kirjallinen juttu loppuun...kiire tulee sen kanssa :/
Kävin katsomassa tänään myös yhden tentin tulokset....5 tuli! Hyvä minä. Tentti oli aika helppo, mut en ehkä kuitenkaan odottanu 5:sta. Oisin halunnu laittaa X:lle viestin et "jee se tentti meni hyvin, ihan turhaan taas panikoin!" En laittanut. Ei se enää sille kuulu, vaikka pieni osa mussa toivoo et sitä ois kiinnostanut se.
Päätin, et huomenna tai sunnuntaina järjestelen tätä mun asuntoa. Tää on kuin mikäkin "läävä", ei ihminen voi näin elää. Laatikoiden, kassien ja kaiken maailman pusukoiden keskellä. Ei mahdu liikkumaan. Jospa, tän siivoaminen"järjestelminen" tekis tästä enemmän mun kodin.
Vaikka en tietoisesti ajattelis kaikkea tätä, niin silti kokoajan on vaikea olla ja asia jossain takaraivossa. Sydämeen saattuu.
Mut kyllä tää tästä. Ajatukset on jo hieman tulevassa. Pystyn jo miettimään ja suunnittelemaan tulevia kuukausia yksin. Mitä teen ja minne meen jne.
Ja kertokaa mulle. Onko nettideittailu nykyään se juttu? Mulle on nyt useampi ihminen maininnut asiasta....kai se pitää pikku hiljaa uskoa, et se on ihan varteenotettava vaihtoehto sitten joskus. En, vaan tiiä mitkä mahdollisuudet mulla on sitä kautta löytää uus...
+ mietin pikku hiljaa, et ihan kiva käydä sitte joskus treffeillä
+ suunnittelen reissua, ihan yksin ois matkaan tarkoitus lähteä (yks ystävä sanoi, et mää oon niin rohkea et mulla ei oo mitään ongelmaa yksin lähteä reissuun...)
+ en oo vielä tänään itkeny
+ ruokahalua on, jopa liikaa (makea on mun heikkous ja nyt taistelen sitä vastaa!)
En tiiä, mut mulla on sellainen fiilis, et sillä maanantain kävelyllä oli oikeesti ratkaiseva vaikutus tähän mun olotilaan. En oo enää epätoivoinen, paniikissa ja muutenkin. Olo on haikea ja surullinen, mut jollain tapaa helpottunu. Haluaisinko oikeasti elää ihmisen kanssa, jonka tunteet on erilaiset kuin minun tai molemmat joutuisivat tekemään liikaa myönnytyksiä? Silti mulla on ikävä. Harmittaa edelleen, että mulla meni muutakin kuin parisuhde. Niille en voi mitään. Se on mennyttä, tulevaisuuteen voin kuitenki vaikutta.
torstai 10. marraskuuta 2011
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Auts!
....sanoi mun lompakko.
Sain vihdoin ja viimein ostettua kenkätelineen, jota varten juoksin monta kauppaa. Siis oikeesti, kuinka vaikeeta on löytää kenkäteline Helsingistä?
Sain ostettua piuhan tietokoneen ja tv:n yhdistämistä varten, toivotaan että on oikea!
Ostin kaulakoruun kaksi uutta osaa (X:n ostaman tilalle, kuvaa tulossa ehkä joskus...en lupaa). Miksi kaksi? no huvitti.
Lush kans kiittää mun vierailua. Stadium kiittää kans, vaikka sieltä tarttui mukaan vain retkilusikka/haarukka...mut pienistä menoista kasvaa suurempi summa.
Soitin mun ystävälle, kysyin et onko sillä mitään ja jos ei oo niin voi tulla mun kans nopeesti kattoon yhtä juttua. Hänelle sopi ja päädyttiin yhdelle.
Sen jälkeen on tosi fiksua mennä katsomaan kameraa. Aika randomilla katottiin et toi on tyylikäs - otan sen. Siihen päälle vielä muistikortti, kotelo...ja kassalla totean "et eihän tuo nyt niin paljoa maksanutkaan".
Helpotti! Kaikki on jollain tapaa hyödyllisiä ja tuli tarpeeseen. Oikeasti.
EDIT. Tilasin hesarin viime viikolla, lasku tuli tänään. AUTS! Nyt vähän kirpaisi :/ Mut kaikki on tarpeellisia...toivottavasti.
Sain vihdoin ja viimein ostettua kenkätelineen, jota varten juoksin monta kauppaa. Siis oikeesti, kuinka vaikeeta on löytää kenkäteline Helsingistä?
Sain ostettua piuhan tietokoneen ja tv:n yhdistämistä varten, toivotaan että on oikea!
Ostin kaulakoruun kaksi uutta osaa (X:n ostaman tilalle, kuvaa tulossa ehkä joskus...en lupaa). Miksi kaksi? no huvitti.
Lush kans kiittää mun vierailua. Stadium kiittää kans, vaikka sieltä tarttui mukaan vain retkilusikka/haarukka...mut pienistä menoista kasvaa suurempi summa.
Soitin mun ystävälle, kysyin et onko sillä mitään ja jos ei oo niin voi tulla mun kans nopeesti kattoon yhtä juttua. Hänelle sopi ja päädyttiin yhdelle.
Sen jälkeen on tosi fiksua mennä katsomaan kameraa. Aika randomilla katottiin et toi on tyylikäs - otan sen. Siihen päälle vielä muistikortti, kotelo...ja kassalla totean "et eihän tuo nyt niin paljoa maksanutkaan".
Helpotti! Kaikki on jollain tapaa hyödyllisiä ja tuli tarpeeseen. Oikeasti.
EDIT. Tilasin hesarin viime viikolla, lasku tuli tänään. AUTS! Nyt vähän kirpaisi :/ Mut kaikki on tarpeellisia...toivottavasti.
Yliopistolla
...olen nyt ja yritän saada jotain aikaiseksi. Ajatukset pyörii siellä täällä.
Olen vihdoin ja viimein alkanut tajuamaan mitä oikeasti tapahtui. Mitä mun elämälle tapahtui. Olen pikku hiljaa yrittänyt niitä tavaroita purkaa ja hankkia mahdollisesti puuttuvia asioita. Yritän tehdä mulle kotia tosta asunnosta ja alkaa kutsumaan sitä kodiksi (ehkä se joku päivä tuntuu kodilta). Jos saisin jostain voimia, aikaa ja intoa vaihtaisin huonekalujen paikka. Pienessä asunnossa se ei noin vain tapahdu eli sitä pitää myös suunnitella.
Tiedän, että suhdettani en saa enää takaisin. En tiedä enää edes haluanko. Hyväksyn tämän, eihän mulla muita vaihtoehtoja edes ole kuin hyväksyä X:n päätös. Vihan ajatuksia X:ää kohtaan on, mut haluanko oikeasti, että hän viettää loppuelämän onnettomana ja yksin? (ehkä jonkin aikaa, mutta ei loppuelämää). En halua sitä itsellenikään.
Toki ajatus sattuu, että hän ehkä joskus löytää jonkun ihmisen rinnalleen, joka tekee hänet onnellisemmaksi kuin minä tein. Mutta kyllä minä toivon, että löydän omalle rinnalleni ihmisen joka tekee minut superonnelliseksi. Sitten joskus, kun aika on oikea. Jollain tapaa näen asioita jo nyt erivalossa, merkit tästä oli ilmassa aikaa sitten, mutta minä en vain tajunnu.
Tunne tällä hetkellä on kaiho, suru, yksinäisyys ja "kyllä mää tästä selviän"-asenne. Tuntuu, et se alun paniikkivaihe on nyt jäänyt, varmasti niitä paniikkihetkiä tulee vielä, mut ehkä eri mittakaavassa.
Kirjoitan ja toistan varmaan itseäni, mutta se että saa ajatukset pois päästä jollain keinolla helpottaa.
Nyt suljen fb:t ym. ja yritän tehdä koulujuttuja.
Olen vihdoin ja viimein alkanut tajuamaan mitä oikeasti tapahtui. Mitä mun elämälle tapahtui. Olen pikku hiljaa yrittänyt niitä tavaroita purkaa ja hankkia mahdollisesti puuttuvia asioita. Yritän tehdä mulle kotia tosta asunnosta ja alkaa kutsumaan sitä kodiksi (ehkä se joku päivä tuntuu kodilta). Jos saisin jostain voimia, aikaa ja intoa vaihtaisin huonekalujen paikka. Pienessä asunnossa se ei noin vain tapahdu eli sitä pitää myös suunnitella.
Tiedän, että suhdettani en saa enää takaisin. En tiedä enää edes haluanko. Hyväksyn tämän, eihän mulla muita vaihtoehtoja edes ole kuin hyväksyä X:n päätös. Vihan ajatuksia X:ää kohtaan on, mut haluanko oikeasti, että hän viettää loppuelämän onnettomana ja yksin? (ehkä jonkin aikaa, mutta ei loppuelämää). En halua sitä itsellenikään.
Toki ajatus sattuu, että hän ehkä joskus löytää jonkun ihmisen rinnalleen, joka tekee hänet onnellisemmaksi kuin minä tein. Mutta kyllä minä toivon, että löydän omalle rinnalleni ihmisen joka tekee minut superonnelliseksi. Sitten joskus, kun aika on oikea. Jollain tapaa näen asioita jo nyt erivalossa, merkit tästä oli ilmassa aikaa sitten, mutta minä en vain tajunnu.
Tunne tällä hetkellä on kaiho, suru, yksinäisyys ja "kyllä mää tästä selviän"-asenne. Tuntuu, et se alun paniikkivaihe on nyt jäänyt, varmasti niitä paniikkihetkiä tulee vielä, mut ehkä eri mittakaavassa.
Kirjoitan ja toistan varmaan itseäni, mutta se että saa ajatukset pois päästä jollain keinolla helpottaa.
Nyt suljen fb:t ym. ja yritän tehdä koulujuttuja.
tiistai 8. marraskuuta 2011
Sopeutuminen?
Tämän päivän fiilikset?
Sekavat.
Ensimmäisen kerran kolmeen viikkoon (olenkohan pysyny laskuissa???) aamu oli ok. Tajusin yliopistolle mennessäni, et en ollu siinä sumussa missä olen nämä viimeajat ollu. Pää oli tyhjä, kirkas ja oikeasti puhkuin intoa opiskelujani kohtaan! Sainki väännettyä tänään ihan kiitettävästi koulujuttuja. Hyvä minä.
Sain tehtyä ruokaa ja syötyä. Hyvä minä.
Välillä on vaan tullu tosi huonoja hetkiä. Ei itketä, mut tuntuu pahalta. Ikävä, ei juurikaan vihaa, vaikka sitäkin on! Surua, luopumista. Onkohan se 4.vaihe sopeutuminen eron vaiheista pikku hiljaa tulossa?
Taidan jättää lenkin väliin ja keskittyä vain tv:n katseluun. Huomenna on taas yths:lle meno, nyt on sellainen henkilö jonka kanssa olen vain puhelimessa puhunu.
p.s. kasseja ja laatikoita olen vähän purkanu, pikku hiljaa. edelleen on polku mitä pitkin kuljen. kaikkea ei tarvitse kerralla tehdä. ei tunnu niin pahalta.
Sekavat.
Ensimmäisen kerran kolmeen viikkoon (olenkohan pysyny laskuissa???) aamu oli ok. Tajusin yliopistolle mennessäni, et en ollu siinä sumussa missä olen nämä viimeajat ollu. Pää oli tyhjä, kirkas ja oikeasti puhkuin intoa opiskelujani kohtaan! Sainki väännettyä tänään ihan kiitettävästi koulujuttuja. Hyvä minä.
Sain tehtyä ruokaa ja syötyä. Hyvä minä.
Välillä on vaan tullu tosi huonoja hetkiä. Ei itketä, mut tuntuu pahalta. Ikävä, ei juurikaan vihaa, vaikka sitäkin on! Surua, luopumista. Onkohan se 4.vaihe sopeutuminen eron vaiheista pikku hiljaa tulossa?
Taidan jättää lenkin väliin ja keskittyä vain tv:n katseluun. Huomenna on taas yths:lle meno, nyt on sellainen henkilö jonka kanssa olen vain puhelimessa puhunu.
p.s. kasseja ja laatikoita olen vähän purkanu, pikku hiljaa. edelleen on polku mitä pitkin kuljen. kaikkea ei tarvitse kerralla tehdä. ei tunnu niin pahalta.
Pastaa...
Tein tänään ensimmäistä kertaa ruokaa kolmeen viikkoon. Mulla oli yliopistolta tultaessa kauhee nälkä ja suuntasin kauppaan ostamaan pastaa ja jauhelihakastikkeen raaka-aineet.
Innoissani tein ruoan, söin, santsasin, laitoin rasiaan loput....kunnes tajusin, ettei mulla oo sitä mikroa! Tein ruokaa "normaalin" määrän ja ajattelin, että huomenna (ja ylihuomenna) saan lämmittää ruokaa itselleni. No pitää viritellä jotain, et saan sen lämpimäksi.
Niin ja miksei mulla oo mikroo? Oon luopunu omastani ku luulin, ettei kahta mikroa tarvita ja sille löytyi silloin hyvä koti...nyt saan hankkia sen uuden.
Mun jauhelihakastike (pasta) vaihtelee mielen mukaan, mut perusraaka-aineet on jauheliha, sipuli, tomaattimurska ja ruokakermaa. Mausteita vaihtelen mielen mukaan (tulista, yrttistä jne). Pastassa katson kuitumääriä, eli usein tarttuu mukaan ruispasta.
Innoissani tein ruoan, söin, santsasin, laitoin rasiaan loput....kunnes tajusin, ettei mulla oo sitä mikroa! Tein ruokaa "normaalin" määrän ja ajattelin, että huomenna (ja ylihuomenna) saan lämmittää ruokaa itselleni. No pitää viritellä jotain, et saan sen lämpimäksi.
Niin ja miksei mulla oo mikroo? Oon luopunu omastani ku luulin, ettei kahta mikroa tarvita ja sille löytyi silloin hyvä koti...nyt saan hankkia sen uuden.
Mun jauhelihakastike (pasta) vaihtelee mielen mukaan, mut perusraaka-aineet on jauheliha, sipuli, tomaattimurska ja ruokakermaa. Mausteita vaihtelen mielen mukaan (tulista, yrttistä jne). Pastassa katson kuitumääriä, eli usein tarttuu mukaan ruispasta.
maanantai 7. marraskuuta 2011
Kävelyllä
oltiin X:n kanssa kävelyllä....alkuun hän kertoi asioita niinkuin ennen, silloin ku kaikki oli hyvin ja ihan ku mitään meiän välillä ei ois tapahtunu. Ajattelin, et just joo tätä mää kaipasinki, kuulla sen kuulumiset reeneistä jne. Ja itellä on samaan aikaan pa**a olo sisällä, teki mieli huutaa tai ainakin kääntyä takaisin ja sanoa sille "et oo tosissas, just tänkö takia sää halusit nähdä...."
En sanonu mitään olin vaan hiljaa. Sitte, se kysy miten mulla on menny ja mistä mää (oon aiemmin kirjoittanu mä, mut tuo mää on enemmän mua...jep, niiltä seuduilta olen kotoisin ja aika voimakas murre mulla edelleen puheessa on, vaikka joitain vuosia täällä helsingissä on tullu asuttua) oon halunnu puhua sen kanssa.
No, alku oli aika vaikeeta, mut sitte ku mää pääsin vauhtiin niin arvatkaa oliko mun puheesta tulla loppua. Ei. Ajattelen nyt et ehkä X halusi sen takia sanoa ne ns. "turhanpäiväset asiat" pois alta, koska tuntee mut ja mun puhelahjat.
Sain purettua päätäni, sain sanoa sille ääneen niitä asioita mitä oon miettiny ja vatvonu. Mitä teorioita oon pääni sisällä kehitelly, vaikka oon tieny et ne on ihan vääriä johtopäätöksiä jne. Kaikkia asioita sen ei ehkä ollu kiva kuulla, mut annoin mennä.
Kerroin kuinka olen tajunnut omassa käytöksessäni asioita suhteemme aikana. Kuinka minä olen tehnyt virheitä joissain asioissa. Kuinka olin sokea ja sinisilmäinen, elin siellä omassa pilvilinnassa enkä nähnyt asioita. Näen ne nyt ja tiedän et jonku toisen kanssa ne on mahdollista saada. Tiedän, et meissä kaikissa on vikoja ja niistä voi oppia. Sanoin X:lle suoraan, et haluan ihmisen joka hakee mulle vaikka kuun taivaalta jos haluan. Pahalta tuntuu se, et mää oisin tehny sen X:lle mut oisko se tehny sitä mulle... Sanoin hänelle myös suoraan, et pahinta on tää katkeruus sitä kohtaan ja toivon, et se sanois mulle et ois tehny asiat (eron) toisin, jos ois tajunnu miten reagoin tähän. Toisaalta ymmärrän nyt, et hän ei osannut tehdä siinä tilanteessa toisin vaan teki ratkaisun nopeasti, niin että sai omaan oloon helpotusta.
Puhuimme myös siitä miten pidämme jatkossa yhteyttä (mulla on edelleen niitä tavaroita siellä, eikä hän oo pystyny niitä vielä keräämään), pidämme yhteyttä - emme usein, mut silloin tällöin. Lupasin yrittää olla pommittamatta häntä ja hän lupasi hoitaa oman osuuden paremmin, niin että mun pää kestää (eli vastaa mulle asiallisesti viesteillä ja jos ei pysty puhumaan, niin ilmoittaa milloin se hänelle sopii - ettei mun tarvi panikoida turhaan). Näillä mennään, tiedän et paluuta ei oo. Yhteydenpito aikanaan varmaan loppuu, mut mulle itselleni on tärkeää tässä vaiheessa et voin tarvittaessa soittaa hänelle (toisaalta hän on se viimeinen vaihtoehto).
Voin sanoa, et ensimmäisen kerran tän eroprosessin aikana mulla on helpottunu olo. Sellainen olo, et mää selviän ja näin oli tarkoitus käydä. Näen ne hyvät asiat suhteesta vasta myöhemmin (välillä tulee ajatus, et mulla meni hukkaan tää aika) mut uskon et joku päivä vielä mää näen ne hyvät asiat ja oon oppinu tästä jotain.
Mulla on jotenki haikea, mutta hieman helpottunu olo. Olen realistinen: tää "hyvä olo" on nyt, vaikeita päiviä tulee vielä paljon, sekä pitkään on vielä päiviä joiden aikana tulee monia erilaisia tunnetiloja koettua.
En sanonu mitään olin vaan hiljaa. Sitte, se kysy miten mulla on menny ja mistä mää (oon aiemmin kirjoittanu mä, mut tuo mää on enemmän mua...jep, niiltä seuduilta olen kotoisin ja aika voimakas murre mulla edelleen puheessa on, vaikka joitain vuosia täällä helsingissä on tullu asuttua) oon halunnu puhua sen kanssa.
No, alku oli aika vaikeeta, mut sitte ku mää pääsin vauhtiin niin arvatkaa oliko mun puheesta tulla loppua. Ei. Ajattelen nyt et ehkä X halusi sen takia sanoa ne ns. "turhanpäiväset asiat" pois alta, koska tuntee mut ja mun puhelahjat.
Sain purettua päätäni, sain sanoa sille ääneen niitä asioita mitä oon miettiny ja vatvonu. Mitä teorioita oon pääni sisällä kehitelly, vaikka oon tieny et ne on ihan vääriä johtopäätöksiä jne. Kaikkia asioita sen ei ehkä ollu kiva kuulla, mut annoin mennä.
Kerroin kuinka olen tajunnut omassa käytöksessäni asioita suhteemme aikana. Kuinka minä olen tehnyt virheitä joissain asioissa. Kuinka olin sokea ja sinisilmäinen, elin siellä omassa pilvilinnassa enkä nähnyt asioita. Näen ne nyt ja tiedän et jonku toisen kanssa ne on mahdollista saada. Tiedän, et meissä kaikissa on vikoja ja niistä voi oppia. Sanoin X:lle suoraan, et haluan ihmisen joka hakee mulle vaikka kuun taivaalta jos haluan. Pahalta tuntuu se, et mää oisin tehny sen X:lle mut oisko se tehny sitä mulle... Sanoin hänelle myös suoraan, et pahinta on tää katkeruus sitä kohtaan ja toivon, et se sanois mulle et ois tehny asiat (eron) toisin, jos ois tajunnu miten reagoin tähän. Toisaalta ymmärrän nyt, et hän ei osannut tehdä siinä tilanteessa toisin vaan teki ratkaisun nopeasti, niin että sai omaan oloon helpotusta.
Puhuimme myös siitä miten pidämme jatkossa yhteyttä (mulla on edelleen niitä tavaroita siellä, eikä hän oo pystyny niitä vielä keräämään), pidämme yhteyttä - emme usein, mut silloin tällöin. Lupasin yrittää olla pommittamatta häntä ja hän lupasi hoitaa oman osuuden paremmin, niin että mun pää kestää (eli vastaa mulle asiallisesti viesteillä ja jos ei pysty puhumaan, niin ilmoittaa milloin se hänelle sopii - ettei mun tarvi panikoida turhaan). Näillä mennään, tiedän et paluuta ei oo. Yhteydenpito aikanaan varmaan loppuu, mut mulle itselleni on tärkeää tässä vaiheessa et voin tarvittaessa soittaa hänelle (toisaalta hän on se viimeinen vaihtoehto).
Voin sanoa, et ensimmäisen kerran tän eroprosessin aikana mulla on helpottunu olo. Sellainen olo, et mää selviän ja näin oli tarkoitus käydä. Näen ne hyvät asiat suhteesta vasta myöhemmin (välillä tulee ajatus, et mulla meni hukkaan tää aika) mut uskon et joku päivä vielä mää näen ne hyvät asiat ja oon oppinu tästä jotain.
Mulla on jotenki haikea, mutta hieman helpottunu olo. Olen realistinen: tää "hyvä olo" on nyt, vaikeita päiviä tulee vielä paljon, sekä pitkään on vielä päiviä joiden aikana tulee monia erilaisia tunnetiloja koettua.
Opiskelusta
Päätin eilen, että tästä päivästä lähtien suuntaan intoni rippeet opiskeluun ja panostan siihen. Mulla on tää ja ens viikko ihan kauheita...joten niistä ku selviän, niin sitten vähän helpottaa - toivottavasti.
Mulla on nyt kaks ryhmätyötä, joiden molempien deadline on ens viikolla. Lisäksi on yksittäisiä kirjallisia juttuja mitä pitäis tehdä :/ Noista ryhmätöistä mulle on tullu kauhee paine ja huono omatunto. Itse olen normaalisti sellainen, et haluan tehdä asiat hyvin ja mielellään ajallaan. Nyt tilanne on toinen, en vaan jaksa. En jaksa hullun kiireellä aikataululla vääntää asioita ja pitääkö sitä pilkkua nyt joka kohdassa viilata??? Onneksi mun kanssa samassa ryhmässä on ihminen, joka tietää näistä mun asioista ja sille myönsin tänään et mulla on huono omatunto mun omasta panostuksesta. Mietin, et pitäiskö mun niille muille mainita, et nyt on vähän tiukempi vaihe elämässä, et en oikeesti oo mikään ns. vapaamatkustaja normaalisti....nytkin pitäis vääntää kirjallista tuotosta eikä tehdä kaikkea muuta. Se aloittaminen on vaikeaa!
Oon miettiny, et jättäisinkö kursseja vähemmälle ja kävisin ne joskus toiste. Käytännön kannalta se ei oo mitenkään fiksu valinta, koska meillä on ns. lukujärjestykset valmiiksi tehty ja jos nyt en käy kursseja on seuraava mahdollisuus vuoden päästä (jos silloinkaan, vaihtuu opetussuunnitelma ja sitä myöten kurssisisällöt). Toisaalta ajattelen, et jos tästä parista viikosta selviän, niin enköhän saa ton opiskelurytmin palautettua pikku hiljaa. Silloin ei jäis jälkeen muista ja tietty arkirytmi pysyis.
No katsotaan miten mun käy - riittääkö voimat.
X kysyi lähtisinkö kävelylle tänään kasin aikoihin. Puhuttais tästä tilanteesta. Suostuin.
Mulla on nyt kaks ryhmätyötä, joiden molempien deadline on ens viikolla. Lisäksi on yksittäisiä kirjallisia juttuja mitä pitäis tehdä :/ Noista ryhmätöistä mulle on tullu kauhee paine ja huono omatunto. Itse olen normaalisti sellainen, et haluan tehdä asiat hyvin ja mielellään ajallaan. Nyt tilanne on toinen, en vaan jaksa. En jaksa hullun kiireellä aikataululla vääntää asioita ja pitääkö sitä pilkkua nyt joka kohdassa viilata??? Onneksi mun kanssa samassa ryhmässä on ihminen, joka tietää näistä mun asioista ja sille myönsin tänään et mulla on huono omatunto mun omasta panostuksesta. Mietin, et pitäiskö mun niille muille mainita, et nyt on vähän tiukempi vaihe elämässä, et en oikeesti oo mikään ns. vapaamatkustaja normaalisti....nytkin pitäis vääntää kirjallista tuotosta eikä tehdä kaikkea muuta. Se aloittaminen on vaikeaa!
Oon miettiny, et jättäisinkö kursseja vähemmälle ja kävisin ne joskus toiste. Käytännön kannalta se ei oo mitenkään fiksu valinta, koska meillä on ns. lukujärjestykset valmiiksi tehty ja jos nyt en käy kursseja on seuraava mahdollisuus vuoden päästä (jos silloinkaan, vaihtuu opetussuunnitelma ja sitä myöten kurssisisällöt). Toisaalta ajattelen, et jos tästä parista viikosta selviän, niin enköhän saa ton opiskelurytmin palautettua pikku hiljaa. Silloin ei jäis jälkeen muista ja tietty arkirytmi pysyis.
No katsotaan miten mun käy - riittääkö voimat.
X kysyi lähtisinkö kävelylle tänään kasin aikoihin. Puhuttais tästä tilanteesta. Suostuin.
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Haluan
luin yhdestä blogista "haluan"listan. Kotimatkalla (pidän helsinkiä kotina ja pikku hiljaa tätä mun asuntoa kotina, täällä on mun tavarat) mietin et mitä mä haluan...tässä asioita mitä tuli mieleen.
Haluan....
uuden talvitakin
kameran
pakastimen
mikroaaltouunin
uuden kodin
matkustella
rakkautta, läheisyyttä
olla onnelinen
osa asioista on toteutettavissa helposti, osa vaatii aikaa - paljon aikaa. Pitäähän sitä haaveita ja unelmia olla, uskon että niitä kun on, niin jaksaa paremmin eteenpäin. Haaveet ja unelmat voi olla pieniä tai isoja, tärkeintä on että niitä on.
Mitä asioita te haluatte?
p.s. laitan ton listan sivupalkkiin, jotta muistaisin niinä vaikeina hetkinä mitä haluan. ruksailen sitä mukaa kun asiat toteutuvat. ja tarpeen tullen lisään uusia haaveita.
Haluan....
uuden talvitakin
kameran
pakastimen
mikroaaltouunin
uuden kodin
matkustella
rakkautta, läheisyyttä
olla onnelinen
osa asioista on toteutettavissa helposti, osa vaatii aikaa - paljon aikaa. Pitäähän sitä haaveita ja unelmia olla, uskon että niitä kun on, niin jaksaa paremmin eteenpäin. Haaveet ja unelmat voi olla pieniä tai isoja, tärkeintä on että niitä on.
Mitä asioita te haluatte?
p.s. laitan ton listan sivupalkkiin, jotta muistaisin niinä vaikeina hetkinä mitä haluan. ruksailen sitä mukaa kun asiat toteutuvat. ja tarpeen tullen lisään uusia haaveita.
Viha ja virtaa
Tänään on tullut sellaisia vihan puuskia itseni sisällä (en oo kellekään raivonnu tms.) et ei mitään järkee.
Haluan vaan nyt huutaa ja raivota, haukkua sen kasvotusten. Kertoo sille kuinka oon tajunnu asioita. Se ei esim. ollu kauhean innostunu koskaan tutustuun mun ystäviin. Mulla on esim. asuinpaikkakunnallani pienemmät sosiaaliset piirit ku sillä eli niitä ystäviä ei ois montaa ees ollu johon sen ois pitäny tutustua. Käytiin kesällä mun vanhemmilla, silläkään pikavisiitillä se ei kauheasti ollu innostunu tapaan muita kuin mun sukulaisia. Tietenki mä tutustuin sen ystäväpiiriin josta tuli mulle tärkeä. Nyt se vei senki mennessään, haluaa et en pidä niihin yhteyttä jne.
Ois pitäny tajuta. Paljon, on asioita mistä ois pitäny tajuta sen ajatukset! Tajuta, et se ei haluu mitään vakavaa, mitään mikä kestää kiikkustuoliin asti. Rakkaus tekee sokeaksi. Kantapään kautta oppii. Ei auta ku kovettaa itsensä ja toivoa, ettei liikaa kovettuis.
Viha, eikö se oo yksi eroprosessin vaihe. Hyvä minä, oon päässy siihen. Mä selviän tästä, mut tää vihavaihe ja suru (kai tässä on suruakin jo mukana?) on vaan ensin käytävä läpi ja sit joskus hyväksyä asiat niinkuin ne on. Olen hyväksyny sen päätöksen enkä saa mennyttä takaisin enää. Haluanko mennyttä takaisin, välillä joo välillä en.
Kävin myös lenkillä aamulla. Kuuntelin musiikkia, kuvittelin että olin tanssimassa. Mä haluun päästä tanssimaan. Mä haluun flirttailla, mut en mitään laastareita. Mä haluun elää, olla joku päivä vielä onnellinen.
Kiitos kommenteista, olen lukenu jokaisen ja vastaan niihin sitte ku pystyn. Sitte ku on voimia. Avoimuudesta haluaisin kuitenkin sanoa sen, että itsekin mietin sitä ja paljon. En ole lukenut mun "vanhoja" tekstejä, enkä tiedä luenko koskaan. Voi olla, et jossain vaiheessa kadun mitä kaikkea oon kirjoittanu tänne ja poistan ne sitte tai laitan salasanan taakse. Tällä blogilla nyt ei vielä oo kuitenkaan mitenkään suurta lukijakuntaa, joten sen suhteen en vielä huolestu. Olen kiitollinen kaikille kommentoijille (saan teidän kommenteista aina jotain uutta virtaa ja voimia!), kaikki me varmaan ollaan koettu ero jossain vaiheessa elämää. Erot on kuitenki erilaisia ja jokainen suhtautuu eroihin eritavalla. Mä oon aika herkkä, monessa asiassa ja tällaiset asiat saa ehkä joskus liian suuret mittakaavat. Mut elämässä oppii, vaikka sitten sen kantapään kautta :)
p.s. huomaan itse, ku aloitan aina kirjoittamaan uutta tänne, niin saan purettua sisältäni paljon pahaa. Nytki olo helpottui ainakin hetkeksi.
p.p.s. mulla ois ollu se tentti tiistaina, en tehny sitä...meen laitostenttiin suoraan. mulla ois huomenna tentti, kokeilen sen ihan randomilla, menee sekin varmaan uusintaan. oon päättäny et huomisesta alkaen suuntaan mun energian opiskelujuttuihin ja liikkumiseen. kyllä jossain vaiheessa jonkilainen kiitos tulee.
Haluan vaan nyt huutaa ja raivota, haukkua sen kasvotusten. Kertoo sille kuinka oon tajunnu asioita. Se ei esim. ollu kauhean innostunu koskaan tutustuun mun ystäviin. Mulla on esim. asuinpaikkakunnallani pienemmät sosiaaliset piirit ku sillä eli niitä ystäviä ei ois montaa ees ollu johon sen ois pitäny tutustua. Käytiin kesällä mun vanhemmilla, silläkään pikavisiitillä se ei kauheasti ollu innostunu tapaan muita kuin mun sukulaisia. Tietenki mä tutustuin sen ystäväpiiriin josta tuli mulle tärkeä. Nyt se vei senki mennessään, haluaa et en pidä niihin yhteyttä jne.
Ois pitäny tajuta. Paljon, on asioita mistä ois pitäny tajuta sen ajatukset! Tajuta, et se ei haluu mitään vakavaa, mitään mikä kestää kiikkustuoliin asti. Rakkaus tekee sokeaksi. Kantapään kautta oppii. Ei auta ku kovettaa itsensä ja toivoa, ettei liikaa kovettuis.
Viha, eikö se oo yksi eroprosessin vaihe. Hyvä minä, oon päässy siihen. Mä selviän tästä, mut tää vihavaihe ja suru (kai tässä on suruakin jo mukana?) on vaan ensin käytävä läpi ja sit joskus hyväksyä asiat niinkuin ne on. Olen hyväksyny sen päätöksen enkä saa mennyttä takaisin enää. Haluanko mennyttä takaisin, välillä joo välillä en.
Kävin myös lenkillä aamulla. Kuuntelin musiikkia, kuvittelin että olin tanssimassa. Mä haluun päästä tanssimaan. Mä haluun flirttailla, mut en mitään laastareita. Mä haluun elää, olla joku päivä vielä onnellinen.
Kiitos kommenteista, olen lukenu jokaisen ja vastaan niihin sitte ku pystyn. Sitte ku on voimia. Avoimuudesta haluaisin kuitenkin sanoa sen, että itsekin mietin sitä ja paljon. En ole lukenut mun "vanhoja" tekstejä, enkä tiedä luenko koskaan. Voi olla, et jossain vaiheessa kadun mitä kaikkea oon kirjoittanu tänne ja poistan ne sitte tai laitan salasanan taakse. Tällä blogilla nyt ei vielä oo kuitenkaan mitenkään suurta lukijakuntaa, joten sen suhteen en vielä huolestu. Olen kiitollinen kaikille kommentoijille (saan teidän kommenteista aina jotain uutta virtaa ja voimia!), kaikki me varmaan ollaan koettu ero jossain vaiheessa elämää. Erot on kuitenki erilaisia ja jokainen suhtautuu eroihin eritavalla. Mä oon aika herkkä, monessa asiassa ja tällaiset asiat saa ehkä joskus liian suuret mittakaavat. Mut elämässä oppii, vaikka sitten sen kantapään kautta :)
p.s. huomaan itse, ku aloitan aina kirjoittamaan uutta tänne, niin saan purettua sisältäni paljon pahaa. Nytki olo helpottui ainakin hetkeksi.
p.p.s. mulla ois ollu se tentti tiistaina, en tehny sitä...meen laitostenttiin suoraan. mulla ois huomenna tentti, kokeilen sen ihan randomilla, menee sekin varmaan uusintaan. oon päättäny et huomisesta alkaen suuntaan mun energian opiskelujuttuihin ja liikkumiseen. kyllä jossain vaiheessa jonkilainen kiitos tulee.
Lelu
Mulla oli silloin ku X ilmoitti erosta "teoria lelu" mielessä. (en tiiä oonko kirjoittanu tästä jo aiemmin?)
Et olin sille lelu vaan. Lelu, jolla leikitään niin kauan kuin on hauskaa, mutta nakataan menemään ku siihen kyllästytään tai löydetään jotain mielenkiintoisempaa. Mulla tulee edelleenki välillä mieleen et olin se lelu. Se ei jotenki vaan ymmärtänyt että suhteissa tulee niitä hiljaisempia hetkiä tiettyjen asioiden suhteen, välillä on taas meno "hurjempaa".
Ja tunteet ei oo kokoaikaa samalaisia, mun mielestä suhteissa tunteiden kuuluu muuttua ja jos ajatellaan pitkiä suhteita niin eikö siitä kumppanista tule myös jollain tapaa paras ystävä. Tietenkään se rakkaus ei sieltä häviä, mut tunteisiin tulee ystävyyttä. En tiiä oonko yksin mun ajatusten kanssa. Mitä te siellä ajattelette parisuhteista ja tunteista? Kuuluuko siihen kumppanuuteen myös ystävyys? Voiko se rakkaus roihuta läpi elämän yhtä kovaa, vai onko siinä erilaisia vaiheita?
Mm.tällaisia asioita olen miettiny ja mietin varmaan vielä pitkään...
Et olin sille lelu vaan. Lelu, jolla leikitään niin kauan kuin on hauskaa, mutta nakataan menemään ku siihen kyllästytään tai löydetään jotain mielenkiintoisempaa. Mulla tulee edelleenki välillä mieleen et olin se lelu. Se ei jotenki vaan ymmärtänyt että suhteissa tulee niitä hiljaisempia hetkiä tiettyjen asioiden suhteen, välillä on taas meno "hurjempaa".
Ja tunteet ei oo kokoaikaa samalaisia, mun mielestä suhteissa tunteiden kuuluu muuttua ja jos ajatellaan pitkiä suhteita niin eikö siitä kumppanista tule myös jollain tapaa paras ystävä. Tietenkään se rakkaus ei sieltä häviä, mut tunteisiin tulee ystävyyttä. En tiiä oonko yksin mun ajatusten kanssa. Mitä te siellä ajattelette parisuhteista ja tunteista? Kuuluuko siihen kumppanuuteen myös ystävyys? Voiko se rakkaus roihuta läpi elämän yhtä kovaa, vai onko siinä erilaisia vaiheita?
Mm.tällaisia asioita olen miettiny ja mietin varmaan vielä pitkään...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)