Kuume

Mun kroppa sanoi sopimuksen irti. Alkuviikosta iski eka pieniä lihasjumituksia pakaroihin, käsiin, niskoihin, ristiselkään - kunnes koko kroppa oli ihan jumissa. Tänään sit nousi kuume. Toivotaan, että on tällainen pieni tauti ja nopeesti menee ohi. Joskus aiemminkin on tullut tällainen ja yhdillä kunnon yöunilla ja levolla* on menny vuorokaudessa ohi. 

Kerranki ois jotain spesiaalia viikonlopuksi. Treffit murun kans ;)  Jos ei onnistu, niin onneksi on aikaa noilla treffeillä käydä.

*nyt  voi katsoa vaikka kokopäivän olympialaisia :D en valita, vaikka kipeenä ei oo kiva olla.

Pinkkiä

 

Terveys on ollut minulle ns. itsestään selvyys vain. Olen aina liikkunut, mutta ruokavalio on silloin tällöin vähän retuperällä. Syön liikaa sokeria ym. mutta toistaiseksi se ei vielä kauheasti näy kropassa (vielä...). Jotenkin terveyttä kun ajattelee tulee ensin mieleen syöminen ja liikkuminen, mutta onhan se paljon muutakin. Asioita mitä ei ns. normaalisti osaa ajatella ja arvostaa - ne kun on itsestään selvyyksiä täällä meilläpäin maailmaa. Mut ei lähdetä nyt miettimään mitä kaikkea ikävää tuolla maailmalla on. :)

Terveyttä ja hyvinvointia on sekä fyysistä että psyykkistä. Sen me kaikki varmasti tiedämme. Henkinen hyvinvointi on tärkeää ja vanhaa blogiani lukeneet tietävät, että viime syksy ei minulle ollut se helpoin, mutta siitä selvisin ja nyt olen entistä vahvempi. Niinhän ne vaikeudet kasvattaa. Kävin läpi tunteitani (ehkä) suoraan ja rohkeasti. Kirjoitin asioista, joita en olisi ehkä uskonut kirjoittavani aiemmin, mutta se auttoi. Nyt syksy on "kaukainen" asia minulle ja hyvä niin. Aina kun yhden oven sulkee toinen ovi avautuu. Moneen asiaan kun pystyy itse vaikuttamaan, mutta entäs jos asiaan ei pysty itse vaikuttamaan.

Olen kirjoittanut jotain täällä (tai vanhassa blogissa) että äidiltäni löytyi syöpä tänä keväänä (helmikuussa tuli diagnoosi). Asia tuli täytenä yllätyksenä (no kukapa sitä osais odottaa) ja herätti sekavia tunteita. Rintasyöpä kun on yleinen ja siitä paranemisen mahdollisuudet ovat hyvät, mutta aina kun syövästä puhutaan tulee muistaa ettei se ole leikin asia ja aina valitettavasti joku siihen kuolee.  Ajatuksissani oli myös se, että periytyyköhän se minulle jne. Olemme menossa äitini kanssa perinnöllisyystesteihin, joissa selviää onko se jostain geenistä johtuvaa jne. Joka tapauksessa minun kohdalla seulannat alkavat aiemmin kuin normaalisti alkaisi.

En ole kauheasti murehtinut asiaa, välimatka on helpottanut minua, mutta toisaalta olisi kiva olla lähellä. Noh, täällä mun elämä on... Jos jotain hyvää voin sanoa syövästä, niin se on lähentänyt minun ja äitini suhdetta.

Varmasti teillä muillakin tulee vastaavanlaisten tapahtumien jälkeen mietittyä ne oman elämän prioriteetit uusiksi. Mikä on se oikeasti tärkeä asia ja mikä ei niin tärkeä. Vaikka prioriteetit laittaisi uusiksi, niin silti ne vanhat turhamaiset asiat puskee sieltä jostain esiin. Haittaakse? Ei, jos sisimmäässään tietää, et mitkä kuitenkin on niitä oikeasti tärkeitä asioita. :)

 

 

Tämän postauksen siirsin uusvanhasta blogista tänne.

Vastaus

Edelliseen tekstiin oli anonyymi jättänyt kommentin. Vastaan siihen ihan omalla tekstillä.

On vaikea kirjoittaa kun ei voi kaikkea paljastaa, ainakaan vielä. Asiat mistä tulee riitaa/kinaa liittyy aina vaan yhteen asiaan. Siis oikeasti vain ja ainoastaan yhteen asiaan, mutta on silti tärkeä. Asia on sellainen, jolle kumpikaan meistä ei voi tällä hetkellä tehdä mitään. Molemmat voi vaan toivoa, että asiat lutviutuu uomilleen ja tää ns. ongelma poistuu ajan kanssa. Ja se on poistumassa, kunhan vaan ois sitä malttia.(Tiedän, et on tosi ärsyttävää lukea tekstiä ku ei tarkalleen tiedä mistä puhutaan....pahoittelen sitä.)

Noh, tää ongelma ei alkuun vaikuttanut muhun mitenkään vaan olin et kaikki selviää ajallaan jne. No tarpeeksi kauan ku asia vaivaa ja pyörittelee omassa päässään, niin kyllä se alkaa vaikuttaan - valitettavasti. Halusi sitä tai ei. Tähän päälle kun lisätään kaikki huoli ja stressi, huomaan et olen ihan poikki. Ihan rikki. Toisaalta olen syksyn osalta yrittänyt vähän karsia asioita, mutta olen vain sellainen ihminen et murehdin jo etukäteen asioita ja sit kierre on valmis.

Äitini tilanne on ikävä, hän käy syöpähoidoissa ja se verottaa. Suhteemme ei ole ollut aina läheinen, mutta silti hän on mun äiti ja tietenkin olen huolissani. Voin rehellisesti sanoa, että koen huonoa omaatuntoa, koska asun kaukana hänestä, mutta samalla välimatka auttaa. En nauti lapsuuden kotikaupungissa käynneistä, ne ei ole minulle mitään rentouttavia lomia koska pitää juosta paikasta A paikkaan B...jos olen joskus ollut sillä asenteella siellä, et nyt vaan olen, niin eiköhän joku loukkaannu siitä etten käyny kylässä. Ja tämä jos mikä ärsyttää, kyllä tänne eteläänkin ihmiset voi tulla kylään jos haluaa! Miksi mun pitää olla aina se joka menee sinne. Aikuiset ihmiset....tiedän ettei mun pitäis ottaa sitä itseeni jos joku kokee vääryyttä etten vklopun aikana juossu kaikkialla, mut olen sellainen joka liikaa miettii. Siinäkin asiassa voisin siis kehittyä.

Nyt taidettiin karata vähän aiheesta, mutta en halua selitellä mitään. En halua huijata itseäni enkä muita. Myönnän, että ero kävi mielessä, mutta sekunnin ajan. Tuntui, että olisi vaan helpompi luovuttaa kuin taistella. Toisaalta, suhteessaamme on yksi asia joka hiertää ja sekin on asia joka tulee poistumaan jollain tapaa ajan kanssa. Tässä suhteessa on vaan sitä jotain, tiedän sen. Siksi en ole valmis luovuttamaan heti ensimmäisen ongelman kohdalla. Päätä ei kannata seinään loputtomiin hakata, mutta onko olemassa suhdetta jossa ei olisi ongelmia*? Ed. suhteeni oli ns. ruusuista kokoajan, X ei riidellyt, ei väittänyt vastaan ja miten kävi? Tipuin korkealta ja kovaa.

Ehkä olen täällä aiemminkin maininnut. Uskon siihen, että suhteessa on jokin iso koettelemus jonka yli joko päästään tai sitten ei. Ehkä tämä on se meidän koettelemus. Tiedän mitä haluan elämältä, niistä en enää suostu luopumaan. Mennään päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Menikö selittelyksi? Oon nimittäin oikeasti pohtinu tätä asiaa paljon, niin monelta kantilta ja haluan tätä. Toivotaan, ettei tarvitse pettyä. Sen riskin olen valmis ottamaan, en siksi että pelkään yksin oloa vaan siksi että tunne toista kohtaan on jotain uskomatonta.


EDIT. huomaan kirjoittavani tänne yleensä silloin ku joku asia on huonosti, tää on se mun paikka missä saan avautua ja purkaa. Pitäis kait niistä hyvistäkin asioista joskus laittaa jotain, sillä ei mun elämä ihan kurjaakaan ole :)


*ongelmien ei tarvi olla mitään suuria, mutta niitä ylä- ja alamäkiä on varmasti joka suhteessa.


p.s. aukaisen kommentoinnin.

Väliaikasta

Mää jos kuka olen mestari vetämään herneet nenään :D Mutta yhtä nopeasti kuin ne herneet sinne menee, niin tulee ne nopeasti poiskin. Tää on asia mikä häiritsee mua ja haluaisin, et oppisin ottamaan vähän rauhallisemmin. Aina kaikesta ei tarvi vetää niitä herneitä nenään.

Tänään tuli sit pieni kohtaus, jonka jälkeenpäin analysoin päässäni et mistä sen kertainen johtui. Ja löytyihän se syy, vaikka se ei anna syytä kiukutella.

Tajusin, et mulla on ihan kauhee koti-ikävä. Mulla ei oo kertakaan ollu koti-ikävää ku olen kotikaupungistani aikanaan lähteny...siis ei kertaakaan!

Viimeksi kävin joulun aikaan siellä. Eihän tää oo ees pitkä aika. Noh, onneksi pääsiäisen vietämme siellä, minä viikon ja muru töiden takia vähän lyhyemmän ajan. Mitään suunnitelmia ei olla tehty, ollaan vaan ja nähdään mun perhettä. Niin ja meidän harrastusta aiottaan sielläkin harrastaa (sitä mihin kuuluu ulkoilma ja salapoliisintyö, ei kuitenkaan lintubongaus ;)).

Syy miksi koti-ikävä on, on se et mun äiti leikattiin tällä viikolla, joka on myös vaikuttanut mielialaan. Onneksi kaikki meni hyvin ja mun äiti on päässyt jo kotiin, vaikka lepoa on seuraavat pari viikkoa tiedossa.

Kumma miten kyseiset jutut pistää miettimään asioita. Mitä haluaa ja mitkä on itselleen niitä tärkeitä asioita/arvoja. Materiaali ja rahahuolet tuntuu pieneltä.

En tiiä onko tää normaalia muiden elämässä, mut tuntuu et just ku asiat menee hyvin, niin sit aina tulee jotain ikävää. Eikö edes hetken aikaa vois olla rauhallista? Kait se elämä luonnostaan pitään huolen tasapainosta ja siitä että jalat pysyy tukevasti maassa.

Mut elämä on täynnä väliaikaisia hetkiä ja ihmisiä, hetkiä aallon huipulla ja siellä pohjalla.

Jeejee!

Ei kyllä oo kauheasti jeejee olo, mut silti on :D Hillitön stressi ja harmaiden hiusten määrä vain kasvaa, mutta jotenki en vaan jaksa stressata.

Myönnän et opiskelut painaa ihan sikana nyt päälle, raha on tiukilla, syöpä on varmaa. Mut hei! Kaikesta selvitään, jostain sitä rahaa kuitenki aina tulee, opiskeluista selviän (mennään vähän pienemmillä unilla). Joten mitä mää turhaan stressaan ja mietin asioita.

Toki on hyvä, että asioita miettii, mut kohtuu kaikessa. Turha vatvoo - ei ne siitä parane.

Raha on nyt asia mistä voisin kirjoittaa sata asiaa, mut en jaksa. Tylsä aihe - vai mitä??? Parisuhteesta ei nyt oo mitään kummallisempaa kirjoitettavaa...tuossahan se menee ja hyvin menee. Mitä sitä turhaa hehkuttaa ku asiat on niin kuin pitää. <3

Asunnosta en tajunnu ottaa ennnen -kuvia, joten mitään sisustuspostauksiakaan ei oo tulossa. Tai siis mun valokuvaajataidot on todella surkeat, väärä rajaus, väärä valo ja varmasti väärä kuvakulma. Nuo asiat ei sano mulle mitään - haittaakse? :D (nyt vissiin on aika sammuttaa kone ja mennä nukkumaan ku jutut alkaa meneee Putouksen JP:n tasolle, joka oli oikeasti suloinen :D ).

Ja taas nolona julkaisen postauksen jossa ei oo päätä eikä häntää, ja asia sisältö on todella surkea. Kunhan tää tästä vähän helpottaa, niin laitan jotain asiaa :) Sillä välin kertokaa te muut mitä teille kuuluu?

Tauti jatkuu

Hengissä ollaan, mut ei voimissa...eilen vanhasta asunnosta kannettiin tavarat ja tänään ne kannetaan uuteen.

Mikä mun rooli on? Maata, levätä ja olla tyytyväinen, et muru ja sen kaveri hoitaa homman!

Eiks sen näin pidä mennä ;) Juu, onneksi olin kaukaa (lue: muru joka painosti) viisas ja tavarat oli pakattu valmiiksi viime viikolla.

Parempaa tekstiä toivottavasti tulee mahd. pian.

Kuume

Mulle nousi lämpö sunnuntai-iltana ja eilen olikin 39,7'C astetta kuumetta illalla. Tänä aamuna mittari näytti 38,5'C (aika kova "aamulämmöksi"). Olo ei ole mikään paras. Kirosin jo eilen YTHS:n terveydenhoitajat, lepää vaan ei toi vaikuta pahalta! Aikuisella melkein 40'C astetta kuumetta eikä vaikuta pahalta?! Ei pysty liikkmaan saatika syömään, jotain nestemäistä pillin avulla oon saanu tankattua...ei oo eka kerta ku YTHS:n terkkarit toteaa - koita pärjätä. Tästä ku saan itseni kuosiin, niin aion laittaa palautetta kyseiseen lafkaan. Yhden tyhmän terkkarin ymmärrän, mut et talo on täynnä niitä. Varmaan siellä on se joku mukava, johon en ole vielä törmänny - valitettavasti.

Noh, onneksi mulla on maailman paras hoitaja, joka huolehtii myös muutosta eikä anna mun evääkää liikauttaa.

ja nyt oon lääkkeiden vaikutuksen alaisena ja mittari näytti hetki sitten 37...ei vaan kauaa kestä tää olo.

Kasvain

Kun kaikki menee hyvin, tulee jostain aina jotain ikäviä uutisia. Sain tänään kuulla et lähisukulaiselta on löydetty kasvain. Pieni, pahanlaatuinen...mut ei ole levinnyt muualle. Se on ainakin hyvä asia. Toivotaan, et hoidot auttaa...toiveikkaita ollaan.

Veti todella hiljaiseksi, pisti miettimään elämää.
Aina se ei oo niin yksinkertaista.

Mitähän sitä seuraavaksi tulee?