Ollutta ja mennyttä

Pari viikkoa sitten mietin vuoden takaisia asioita, kirjoitinkin siitä jotain. En kaivannut mennyttä, kävin vaan läpi niitä kipeitä tunnetiloja joita itse koin silloin. Asian pyörittelyyn meni muutama päivä ja sitten se unohtui. Hassua. Niin kipeitä asioita ne minulle oli silloin, mutta en lopulta jaksat niitä märehtiä enää sen kauampaa. Ehkä se kertoo asioiden mittakaavasta, tärkeydestä jne.

Kun on saanut tarpeeksi etäisyyttä on tajunnut niin monta asiaa ja voi vaan todeta, että hitto mää oon niin paljon vahvempi nyt. Ja siitä olen kiitollinen.

Jokaisella suhteella on merkityksensä ja jokainen suhde muokkaa ihmistä jollain tapaa. Niin hyvässä kuin pahassa, mutta jokaisesta suhteesta voi oppia jotain. ja parasta on jos itsestään oppii jotain. Pystyy myöntämään et vikaa oli myös minussa. Jonku kans ne palaset loksahtaa kohdilleen niin ne hyvät kuin huonotkin.

Hukassa

Uni ei tule.

Mun elämässä on niin selkeät suunnitelmat - polku mitä vaan seuraan ja asiat rullaa omalla painollaan.

Silti oon ihan hukassa. Yksin, yhdessä.

Ehkä huomenna olen taas viisaampi. Aina saa toivoa, eihän se keneltäkään oo pois.

Kohta on joulu

Tokaisi muru tänään.

Aina se joulu vaan tulee yllättäen, vaikka siihen yrittäis valmistautua. Joskus olen jo marraskuussa hankkinut lahjat, ja silti joulukuu hujahtaa ohi. Taitaa tänäkin vuonna käydä niin osti lahjoja etukäteen tai ei.

En tiiä onko se ongelma, mut asia mitä ei olla vielä päätetty on joulunvietto. Missä olemme joulun. Olen ilmoittanut, et samassa paikassa haluan olla, mutta paikalla ei oo mulle väliä. En halua mennä minuuttiaikataululla paikasta toiseen (sekin on  koettu muutamana jouluna) ja kiitos ei. Ollaan vaikka kotona kahdestaan, mut en ala juokseen joulua. 

Mut ei ihan vielä mietitä joulua sen enempää. Asioilla on tapana mennä hyvin, vaikka matkalla olisi muutama töyssy...

Joskus se kannattaa!

Joskus kannattaa valittaa, jos ei ole tyytyväinen siihen mitä saa. Ja varsinkin silloin jos kyseessä on palvelu tms. joka maksaa ja paljon! Ei tässä rahaa nyt niin liikaa ole, etten odottaisi/vaatisi rahoilleni vastinetta. No onneksi tällä kertaa annoin kirjallista palautetta ja sain korvausta. Ja rivien välistä* tuli fiilis, etten ole ensimmäinen joka asiasta mainitsee.

Monta kertaa olen miettinyt, että pitäisi antaa palautetta niin hyvää kuin huonoa...mutta ainahan se jää. Ihan oikeasti se jää aina, mutta koska nyt sain hyvää vastapalautetta ja korvausten kera. Seuraavalla kerralla kun on aihetta antaa positiivistä palautetta niin lupaan antaa. Sitä kun saa ihan liian harvoin ja kuinka hyvälle mielelle siitä saa toisen. Ei ole niin suuri vaiva minulta.

*muutama vuosi asiakaspalvelussa esimiestehtävissä, on opettanut tiettyä palautteen antoa sekä vastaanottoa. ei menny sekään työura hukkaan :D kultaiset kaaret, ei niitä silti ole ikävä...

Ei tullut treffejä

Tauti voitettu, mutta jäi väliin treffit.

Ei haittaa. Oli kaikesta huolimatta paras viikonloppu pitkään aikaan. Siis oikeasti pitkään aikaan. Mahtu kaikkea kivaan viikonloppuun. Niillä asioilla taas jaksaa jonku aikaa ;)

Jos meillä on välillä lyöty päätä seinää ja käyty keskusteluja onko tää kaikki sen arvoista. Niin kyllä on. Suurimmaksi osaksi tää on oikeasti kivaa, eikä tarvi ollenkaan yrittää mitään. Kaikki menee omalla painollaan. Tiedän myös sen etten pystyisi olemaan suhteessa, jossa olisi aina tyyntä, ei riidan riitaa. Sekin on nähty ja koettu.

Mulle ainakin henkilökohtaisesti on tärkeää, et saan sanoa omat mielipiteeni suoraan eikä tarvitse aina miettiä miten sanoisin asian. Noh, täällä on ainakin toistaiseksi rauhallista.

Pinkkiä

 

Terveys on ollut minulle ns. itsestään selvyys vain. Olen aina liikkunut, mutta ruokavalio on silloin tällöin vähän retuperällä. Syön liikaa sokeria ym. mutta toistaiseksi se ei vielä kauheasti näy kropassa (vielä...). Jotenkin terveyttä kun ajattelee tulee ensin mieleen syöminen ja liikkuminen, mutta onhan se paljon muutakin. Asioita mitä ei ns. normaalisti osaa ajatella ja arvostaa - ne kun on itsestään selvyyksiä täällä meilläpäin maailmaa. Mut ei lähdetä nyt miettimään mitä kaikkea ikävää tuolla maailmalla on. :)

Terveyttä ja hyvinvointia on sekä fyysistä että psyykkistä. Sen me kaikki varmasti tiedämme. Henkinen hyvinvointi on tärkeää ja vanhaa blogiani lukeneet tietävät, että viime syksy ei minulle ollut se helpoin, mutta siitä selvisin ja nyt olen entistä vahvempi. Niinhän ne vaikeudet kasvattaa. Kävin läpi tunteitani (ehkä) suoraan ja rohkeasti. Kirjoitin asioista, joita en olisi ehkä uskonut kirjoittavani aiemmin, mutta se auttoi. Nyt syksy on "kaukainen" asia minulle ja hyvä niin. Aina kun yhden oven sulkee toinen ovi avautuu. Moneen asiaan kun pystyy itse vaikuttamaan, mutta entäs jos asiaan ei pysty itse vaikuttamaan.

Olen kirjoittanut jotain täällä (tai vanhassa blogissa) että äidiltäni löytyi syöpä tänä keväänä (helmikuussa tuli diagnoosi). Asia tuli täytenä yllätyksenä (no kukapa sitä osais odottaa) ja herätti sekavia tunteita. Rintasyöpä kun on yleinen ja siitä paranemisen mahdollisuudet ovat hyvät, mutta aina kun syövästä puhutaan tulee muistaa ettei se ole leikin asia ja aina valitettavasti joku siihen kuolee.  Ajatuksissani oli myös se, että periytyyköhän se minulle jne. Olemme menossa äitini kanssa perinnöllisyystesteihin, joissa selviää onko se jostain geenistä johtuvaa jne. Joka tapauksessa minun kohdalla seulannat alkavat aiemmin kuin normaalisti alkaisi.

En ole kauheasti murehtinut asiaa, välimatka on helpottanut minua, mutta toisaalta olisi kiva olla lähellä. Noh, täällä mun elämä on... Jos jotain hyvää voin sanoa syövästä, niin se on lähentänyt minun ja äitini suhdetta.

Varmasti teillä muillakin tulee vastaavanlaisten tapahtumien jälkeen mietittyä ne oman elämän prioriteetit uusiksi. Mikä on se oikeasti tärkeä asia ja mikä ei niin tärkeä. Vaikka prioriteetit laittaisi uusiksi, niin silti ne vanhat turhamaiset asiat puskee sieltä jostain esiin. Haittaakse? Ei, jos sisimmäässään tietää, et mitkä kuitenkin on niitä oikeasti tärkeitä asioita. :)

 

 

Tämän postauksen siirsin uusvanhasta blogista tänne.

Valkoinen valhe vs. valehtelu

Miksi ihmisten pitää valehdella? Eikö ne tajuu, ettei se koskaan pääty hyvin?


Harmittaa ihmiset, jotka silmät kirkkaana valehtelee ja kertoo tarinaa päin naama totena, vaikka itse tietäisi totuuden. Mitä valehtelulla muka saa aikaiseksi? Lisäaikaa? Varmaan sitä sillä saa - sekä lisäharmia.


Ymmärrän, et valkoiset valheet on joskus paikallaan ja niitä itsekin käytän tilanteen tarvittaessa. Mutta mietin myös milloin se on suotavaa ja milloin ei. Olen aikoinaan joitain ystäväsuhteita sen takia vältelly (ja ne on ajan kanssa loppunneet) kun ihmiset eivät ole olleet rehellisiä. Harmi, sillä nämä ihmiset ovat olleet ihania, mutta...rajansa kaikella. Tarinoita saa värittää ja moni sitä tekee (itsekin joskus väritän), mutta jossain se raja menee. Mut eihän meistä kukaan ole täydellinen, en edes minä vaikka salaa sitä joskus toivon ;)


Ja joskus mua vaan ärsyttää kaikki. Niin kuin huomaatte :D

Draamaa

Osaan olla kunnon draamaqueen jos sille päälle satun.

Se on pidemmän päälle raskasta. Jos olen väsyny tai nälkäinen (+ mahd. se aika kuukaudesta), niin saan helposti tehtyä kärpäsestä härkäsen eikä se ole minulle edes yhtään vaikeaa. Ja jos oikein kunnon draama päälle satun on kaikki teatraaliset eleet "salittuja" :D Rehellisesti sanottuna se naurattaa minua, mutta ei silloin kun tuntuu, että kaikki kaatuu päälle - silloin ei todellakaan naurata. Toisaalta lepyn nopeasti ja tajuan itsekin kuinka yli mulla meni. Noloa myöntää, mut asia on vaan niin.

Noh, mitä silloin tekee toinen osapuoli?

Vetäytyy ja pistää kaikki hanat kiinni. Siinä sit ollaan. Monesti muru yrittää lepytellä mua etukäteen ja muistuttaa mistä mun draamailu saa/sai alkunsa, kunnes jossain vaiheessa mitta tulee hänellä täyteen (ymmärrän täysin) ja sit ollaan hiljaa. Hiljaisuus ja puhumattomuus on mulle se pahin asia. Mut helppo keino saada mut lopettaan draamailun. Kasvattaa mun pinnaa ja ehtiipähän laittaa asiat todellisiin mittakaavoihin, ennen kuin asiat puhutaan murun kanssa läpi. Kummasti se härkänen muuttuu takaisin kärpäseksi :D

Huvittavinta tässä ehkä on se, että pitkästä aikaa elämässäni saan kiukutella jollekin (vaikkei se nyt ehkä fiksuinta ole). Saan oikeasti sanoa mitä mieltä olen ja mistä kenkä puristaa. Ehkä voisin kehittää tapaani ilmaista pahaa mieltäni, mutta ainakin nyt saan tehdä sitä. Ajan kanssa varmaan se kommunikaatio paranee.

En tiedä teistä, mutta tiedän kaveri-/ystäväpiirissäni ihmisiä joille käy riidellessä samoin; toinen haluaisi puhua ja vatvoa, toinen sulkeutuu ja kömpii omaan koloonsa.

Anonyymi epäili etten saa olla oma itseni suhteessa. Minusta taas tuntuu, että pitkästä aikaa saan ilmaista tunteeni jollekin - niin ne hyvät kuin huonot. Vaikeaa se silti on ja joskus menee vähän yli hilseen, mutta hiotaan sitä asiaa paremmaksi. Jokainen varmasti uskoo, että jos on elänyt suhteessa jossa huonoa oloa ei ole pystynyt kertomaan kumppanille, niin sitten kun tulee se mahdollisuus, niin outoa se on alkuun. Samalla se on pelottavaa, mutta helpottavaa kun on se joku jolle saa kertoa ihan mitä haluaa.

Vastaus

Edelliseen tekstiin oli anonyymi jättänyt kommentin. Vastaan siihen ihan omalla tekstillä.

On vaikea kirjoittaa kun ei voi kaikkea paljastaa, ainakaan vielä. Asiat mistä tulee riitaa/kinaa liittyy aina vaan yhteen asiaan. Siis oikeasti vain ja ainoastaan yhteen asiaan, mutta on silti tärkeä. Asia on sellainen, jolle kumpikaan meistä ei voi tällä hetkellä tehdä mitään. Molemmat voi vaan toivoa, että asiat lutviutuu uomilleen ja tää ns. ongelma poistuu ajan kanssa. Ja se on poistumassa, kunhan vaan ois sitä malttia.(Tiedän, et on tosi ärsyttävää lukea tekstiä ku ei tarkalleen tiedä mistä puhutaan....pahoittelen sitä.)

Noh, tää ongelma ei alkuun vaikuttanut muhun mitenkään vaan olin et kaikki selviää ajallaan jne. No tarpeeksi kauan ku asia vaivaa ja pyörittelee omassa päässään, niin kyllä se alkaa vaikuttaan - valitettavasti. Halusi sitä tai ei. Tähän päälle kun lisätään kaikki huoli ja stressi, huomaan et olen ihan poikki. Ihan rikki. Toisaalta olen syksyn osalta yrittänyt vähän karsia asioita, mutta olen vain sellainen ihminen et murehdin jo etukäteen asioita ja sit kierre on valmis.

Äitini tilanne on ikävä, hän käy syöpähoidoissa ja se verottaa. Suhteemme ei ole ollut aina läheinen, mutta silti hän on mun äiti ja tietenkin olen huolissani. Voin rehellisesti sanoa, että koen huonoa omaatuntoa, koska asun kaukana hänestä, mutta samalla välimatka auttaa. En nauti lapsuuden kotikaupungissa käynneistä, ne ei ole minulle mitään rentouttavia lomia koska pitää juosta paikasta A paikkaan B...jos olen joskus ollut sillä asenteella siellä, et nyt vaan olen, niin eiköhän joku loukkaannu siitä etten käyny kylässä. Ja tämä jos mikä ärsyttää, kyllä tänne eteläänkin ihmiset voi tulla kylään jos haluaa! Miksi mun pitää olla aina se joka menee sinne. Aikuiset ihmiset....tiedän ettei mun pitäis ottaa sitä itseeni jos joku kokee vääryyttä etten vklopun aikana juossu kaikkialla, mut olen sellainen joka liikaa miettii. Siinäkin asiassa voisin siis kehittyä.

Nyt taidettiin karata vähän aiheesta, mutta en halua selitellä mitään. En halua huijata itseäni enkä muita. Myönnän, että ero kävi mielessä, mutta sekunnin ajan. Tuntui, että olisi vaan helpompi luovuttaa kuin taistella. Toisaalta, suhteessaamme on yksi asia joka hiertää ja sekin on asia joka tulee poistumaan jollain tapaa ajan kanssa. Tässä suhteessa on vaan sitä jotain, tiedän sen. Siksi en ole valmis luovuttamaan heti ensimmäisen ongelman kohdalla. Päätä ei kannata seinään loputtomiin hakata, mutta onko olemassa suhdetta jossa ei olisi ongelmia*? Ed. suhteeni oli ns. ruusuista kokoajan, X ei riidellyt, ei väittänyt vastaan ja miten kävi? Tipuin korkealta ja kovaa.

Ehkä olen täällä aiemminkin maininnut. Uskon siihen, että suhteessa on jokin iso koettelemus jonka yli joko päästään tai sitten ei. Ehkä tämä on se meidän koettelemus. Tiedän mitä haluan elämältä, niistä en enää suostu luopumaan. Mennään päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Menikö selittelyksi? Oon nimittäin oikeasti pohtinu tätä asiaa paljon, niin monelta kantilta ja haluan tätä. Toivotaan, ettei tarvitse pettyä. Sen riskin olen valmis ottamaan, en siksi että pelkään yksin oloa vaan siksi että tunne toista kohtaan on jotain uskomatonta.


EDIT. huomaan kirjoittavani tänne yleensä silloin ku joku asia on huonosti, tää on se mun paikka missä saan avautua ja purkaa. Pitäis kait niistä hyvistäkin asioista joskus laittaa jotain, sillä ei mun elämä ihan kurjaakaan ole :)


*ongelmien ei tarvi olla mitään suuria, mutta niitä ylä- ja alamäkiä on varmasti joka suhteessa.


p.s. aukaisen kommentoinnin.

Seinä tuli vastaan

Mulla oli noin kuukauden ajan tosi rankkaa. Nyt on vajaat pari viikkoa ollut paremmin asiat.*

En ole pystynyt/halunnut/jaksanu kirjoittaa tänne niistä asioita, vaikka välillä ehkä ois ollu hyvä avautua jonnekin/jollekin. Näköjään sitä kaikesta vaan pääsee yli ja eteenpäin. Tiedän sen, malttamaton ku oon välillä, niin haluis kaiken huonon nopeasti pois mielestä. 

Jokainen tietää et parisuhteessa tulee arki vastaan jossain vaiheessa, noh täällä se tuli kans ja sitä vastustusta kesti suunnilleen kolmisen kuukautta. Nyt tuntuu et ollaan löydetty toisemme uudelleen, vaikkei tunteet ym. ole missään vaiheessa mihinkään hävinneet niin silti - toinen saa edelleen multa jalat alta pelkällä katseella ;)  ah, voin sanoa et se on ihana tunne...

Hauska ajatella nyt, et miten kaikesta vastustuksesta huolimatta me elettiin ja suunniteltiin tulevaa lähes poikkeuksetta kokoajan. Tiesi ettei toinen lähde minnekään, vaan tää kuuluu parisuhteeseen ja pitää käydä tässä vaiheessa läpi. Koettelemuksia pitää olla, jotta tietää minkä takia niistä kannattaa päästä eteenpäin. Ylä- ja alamäkiä tulee, jossain määrin uskon et myös jokaisessa suhteessa on se oma kriisi jonka yli joko päästään tai ei - se kertoo paljon suhteen laadusta ja miten siitä voidaan/voidaanko jatkaa eteenpäin.

Sitä kummasti vaan jaksaa painaa eteenpäin silloin kun on vaikeeta. Mut kyllä tuollaiset "rankemmat"** jaksot elämässä verottaa niin fyysisesti kuin henkisesti. Varsinki ku asiat alkaa meneen hyvin ja stressi laukee. Tajuaa hyvin kuinka äärirajoilla on välillä mennyt.

Oon ihan sika väsynyt ja pahinta oli et naamastani toinen puoli alkoi puutumaan. Luulen et väsymyksestä johtuvaa, toivon todella ettei mitään vakavampaa. Syöminen on ollut huonoa, mut silti paino ei oo tippunu (vaatteista päätellen, vaakaa en omista). Olenki päättänyt vähän keventää syksyn taakkaa ja perunut muutaman vapaaehtoisen jutun, en halua revetä joka paikkaan. Eikä mun tarvi, omat voimavarat on hyvä joskus tunnistaa ja myöntää itselleen ettei vaan kaikkeen ehdi/pysty osallistumaan. Halusi sitä kuinka paljon tahansa.

* vaikka pientä takapakkia meinaa päivittäin tulla, on v-kohtaukset lyhyitä ja nopeasti ohi meneviä, aiemmin saattoi kokopäivä mennä pilalle vitu**ksen takia...ei syistä sen enempää.

** en tiedä voinko sanoa rankka, koska tää oli erilailla rankka verrattuna syksyyn. ehkä te tajuutte mitä ajan takaa, toivottavasti.

Tunteita?

Näin pari päivää sitten tuoreen kuvan X:stä.

Oisko mun pitänyt tuntee jotain? Olisko kuvan pitäny herättää jotain reaktiota? Mene ja tiedä, mutta voin rehellisesti sanoa, ettei kuva liikauttanut minua mihinkään.

Hetken aikaa kuvaa katsoin ja totesin, että eipä se oo muuttunu - ainakaan ulkonäöltään (en varmaan itsekään kummoisesti :D). Unohdin kuvan, kunnes se jostain tuli mieleeni tänään. Niin paljon se ihminen minulle enää merkitsee! Uskomatonta, en tunne katkeruutta, en kaipuuta, en surua. Enää ei pulssi nouse kun mietin, et mitä tekisin jos häneen törmäisin sattumalta.

Olen kiitollinen niistä hyvistä asioista mitä siinä suhteessa oli, se suhde ja varsinkin ero opetti minulle paljon, mutta se on ollutta ja mennyttä. Nyt minulla on jotain parempaa ja siitä olen kiitollinen. Kiitollinen X:lle, että se teki niin rohkean päätöksen vaikka se sattui ihan pirusti. Sain tilalle jotain mistä en edes pystynyt haaveilemaan. 

Ja kaiken tän jälkeen ajattelen, et kuinka moni olisi kitkuttanut huonossa suhteessa pidempään (tietäen ettei siitä kuitenkaan koskaan tulee mitään sen suurempaa ja vakavampaa), esittänyt ja antanut ymmärtää toiselle et asiat on kunnossa. Uskon, että pidemmän päälle "esittämisen" huomaa, mutta ei heti.


Aika parantaa haavat ja ajan kanssa näkee niitä hyviäkin asioita huonoista hetkistä.


p.s. täällä siis ollaan, yritän nyt parantaa kirjoittamista...sillä asiaa olisi, mutta se aika :D

Puh ja pah...

Tekis niin mieli avautua, mutta en tiiä onko se sopivaa?!

Miksi ihmiset ei oo tyytyväisiä siihen mitä heillä on, miksi aina pitää saada jotain parempaa, hienompaa...kun ja jos jotain saa, niin heti on uusi hankittava mielessä. Miksi? Hitto, mun tekis mieli sanoa muutama valittu sana, mut ehkä vaan oon hiljaa - lasken sataan tai tuhanteen.

p.s. tiedän et haluan itsekin sitä ja tätä, mut joku raja...ja eihän kaikkee pidä saada, osa asioista kuulukin jäädä saavuttamattomiksi, jotta niistä mitä saa niin voi iloita. Vai olenko mää ihan väärässä?

Aika

Vuorotyö on joskus haastavaa, varsinkin jos sitä tekee molemmat. Yhteinen aika voi jäädä vähiin ja välillä tuntuu, että teemme vain vahdinvaihdon ulko-ovella. 

Toisaalta voihan sitä ajatella toisinkin päin, että on vuorotyöstä jotain hyvääkin. Esim. nyt muru nukkuu ja minä teen omia hommiani koneella. Saan tehdä rauhassa, eikä kukaan ole vähä väliä keskyttämässä (ellei tuota pientä miestä lasketa). En kauheasti halua "omaa aikaa", mutta vuorotyöläisinä saamme sitä huomaamatta ja kyllä sitä jollain tapaa arvostaa. Toisaalta omaa aika saan myös julkisissa matkustaessani, silloin saan kelattua (jos jaksaa) päässäni asioita rauhassa. 

Sitten kun sitä yhteistä aikaa on, niin sitä taas osaa arvostaa pitkän vahdinvaihto rupeaman jälkeen. Olen myös muuttunut yhteisen ajan suhteen sen verran, ettei siihen tarvitse keksiä tekemistä kauheasti. Riittää se oma sohva ja muru (ehkä vähän herkuja). Toki välillä tuntuu, että sen yhteisen ajan puitteissa tehdään asioita paljon, kun muulloin ei ehdi.

Arvatkaa mikä ois helpointa?

Lopettais miettimästä onko tää nyt yhteistä tai omaa aikaa. Nauttis vaan siitä hetkestä mikä milloinkin on menossa. Toki välillä kantsii pysähtyä miettimään asioita, mutta yleisesti lopettais tän turhan stressaamisen ajasta. 

Mulla on ihana puoliso, meillä on ihana koira, mulla on kiva työ ja meillä on kiva elämä. 

Mitä muuta ihminen tarvii?

Perjantai

Onko jo perjantai? Mihin tää aika kuluu, on vaan liikaa kaikkee, mut mistä on valmis karsimaan... Asioiden karsiminen ku ei oo helppoo. Haluisin sanoo, et kyllä kaikki järjestyy - eikö ne aina loppujen lopuksi mee kuitenkin jollain tapaa hyvin. :D

No mut asiaan mitä oon parina päivänä pohtinu. En tiiä mitä te muut ajattelette...mut oma suhteeni vanhempiini on jokseenki hyvä, mut silti...miten sitä voi selittää??? Kohtelias? Korrekti? No jotain sinne päin. Toki kerron heille tärkeistä asioista, mut emme soittele päivittäin.

Tää "suhteen laatu" kävi ilmi taas männäviikolla. Eikö aikuinen lapsi saa tehdä omia valintoja, omia päätöksiä ja kantaa itse vastuunsa teoistaan. Eikö? Olen muuttanut kotoa 18-vuotiaana ja sitäki ennen jo hyvin pitkään hoitanut omat asiani.

Omista päätöksistä jne. olen kertonut heille, mutta entä jos päätös ei heitä miellytä. Voiko vanhemmat vetää siitä herneet nenään? Näköjään voi. Omasta mielestäni olen ollut aina suht kiltti ja ajattelevainen. En ole halunnut tuottaa harmaita hiuksia heille, vaan olen aina miettinyt miten esitän asiat heille - ilman et heidän tarvis mutehtia turhia.

Tuntuu pahalta, että he vetävät ne herneet nenään minulle tärkeästä asiasta. Ihan ku oison pettänyt heidät, olisin tehnyt maata mullistavan päätöksen. Ja hei kyse on nyt pennusta...ei sen vakavemmasta.
Mut jos vanhempani (toinen heistä) ei pysty hyväksymään, et elän omaa elämääni omalla tavallani, niin sille minä en voi mitään. Itseään varten täällä ollaan - ei muita.


P.s. tiedän mistä herneiden vetäminen on sit periytyny :D jotain hyvää tästäki...kait.

Väliaikasta

Mää jos kuka olen mestari vetämään herneet nenään :D Mutta yhtä nopeasti kuin ne herneet sinne menee, niin tulee ne nopeasti poiskin. Tää on asia mikä häiritsee mua ja haluaisin, et oppisin ottamaan vähän rauhallisemmin. Aina kaikesta ei tarvi vetää niitä herneitä nenään.

Tänään tuli sit pieni kohtaus, jonka jälkeenpäin analysoin päässäni et mistä sen kertainen johtui. Ja löytyihän se syy, vaikka se ei anna syytä kiukutella.

Tajusin, et mulla on ihan kauhee koti-ikävä. Mulla ei oo kertakaan ollu koti-ikävää ku olen kotikaupungistani aikanaan lähteny...siis ei kertaakaan!

Viimeksi kävin joulun aikaan siellä. Eihän tää oo ees pitkä aika. Noh, onneksi pääsiäisen vietämme siellä, minä viikon ja muru töiden takia vähän lyhyemmän ajan. Mitään suunnitelmia ei olla tehty, ollaan vaan ja nähdään mun perhettä. Niin ja meidän harrastusta aiottaan sielläkin harrastaa (sitä mihin kuuluu ulkoilma ja salapoliisintyö, ei kuitenkaan lintubongaus ;)).

Syy miksi koti-ikävä on, on se et mun äiti leikattiin tällä viikolla, joka on myös vaikuttanut mielialaan. Onneksi kaikki meni hyvin ja mun äiti on päässyt jo kotiin, vaikka lepoa on seuraavat pari viikkoa tiedossa.

Kumma miten kyseiset jutut pistää miettimään asioita. Mitä haluaa ja mitkä on itselleen niitä tärkeitä asioita/arvoja. Materiaali ja rahahuolet tuntuu pieneltä.

En tiiä onko tää normaalia muiden elämässä, mut tuntuu et just ku asiat menee hyvin, niin sit aina tulee jotain ikävää. Eikö edes hetken aikaa vois olla rauhallista? Kait se elämä luonnostaan pitään huolen tasapainosta ja siitä että jalat pysyy tukevasti maassa.

Mut elämä on täynnä väliaikaisia hetkiä ja ihmisiä, hetkiä aallon huipulla ja siellä pohjalla.

Pesti

Tänään on ollut pitkä, mutta kiva päivä. Luottamustoimet vie välillä aikaa, ja paljon, mut sit kuitenki se on kivaa. Toki pienempi homma ois jees, mut en valita tästäkään. Luottamus- ym. toimet näen mahdollisuutena, mahdollisuutena luoda kontakteja ja kokea kaikkea uutta. Päästä tekemään asioita, mitä ei normaali rivijäsenä pääse.

Olen aina ollut kiinnostunut omista ja muiden oikeuksista ja tarvittaessa valmis nousemaan barrikaadeille, jos koen et jokin asia on väärin. Olen ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista jo pitkään, yläkoulusta asti. Politiikkaan en voisi lähteä (ei oo mitään tiettyä puoluetta jota aina äänestäisin) ja muutenki politiikka on...miten sen sanois? Ei vaan mun juttu, vaikka seuraanki mitä siellä tapahtuu sekä viihde- että asiapalstoilta :D

Järjestöissä on monenlaisia ihmisiä. Itse hieman rauhallisempana, sivusta katsojana, mutta tarvittaessa kantaa ottavana on hauska seurata henkilöitä, jotka on asialle ihan vihkiytyneitä. Tuntuu et kyseinen asia (esim.järjestötoiminta) on heille henki ja elämä. Ja itselle sama on, melkeinpä "ihan sama". Mut meitähän on moneen junaan ja se on hyvä asia :) Mulla ei vaan riittäis into ja aika osallistua jokaiseen kissanristiäiseen, mitä pestini kautta pääsisin osallistumaan - osallistun pakollisiin ja mahdollisuuksien mukaan niihin ylimääräisiinkin. Sopivan tasapainon olen kuitenki löytäny tämän asian suhteen ja koen et se on mun harrastus, tärkeä sellainen. Sitähän järjestötoiminta on vapaaehtoista harrastustoimintaa, johon kaikki käyttää sen ajan mitä pystyy.

Olipas kirjoitus ja aihe :D mitähän mun päässä liikkuu, kun tällaisia kirjoitan tänne...

Ei menny niinku elokuvissa

Eka yö takana uudessa asunnossa.

Molemmat innoissaan ja kaikkea kivaa suunniteltiin viikonloppuun, mutta väsymys vei voiton ja suunnitelmat ei mennyt ihan niinku elokuvissa. Tästä saatiin myös pieni kohtaus aikaan, mut ei siitä sen enempää (ilmaa on vähän puhdistettu ja nyt taas kaikki on hyvin). Aamulla käytiin reippaana lenkillä ennen luennolle/töihin lähtöä. Hyvä minä, hyvä me! Tästä se urheileminen taas lähtee :)

Pakko nyt kehua uuden asuinalueen maastoja, siellä kelpaa ulkoilla...taidan mää sittenki viihtyä siellä ihan hyvin, nyt ku asuntoki alkaa näyttää joltain.

No mut tästä päästään siihen mikä on mua viime aikoina mietityttäny. Unelmat ja haaveet, se miten olen asioita pienessä päässäni etukäteen pyöritelly ja miten asiat todellisuudessa on menny.

Ainakin mulle on käynyt niin, että olen kuvitelut että elämä menee jotenki ihanasti ja tasapainoisesti. Todellisuudessa asiat ovat menneet ihan muulla tavalla...ei välttämättä huonosti, mut ei kuitenkaan niin ruusuisesti kuin olen kuvitellu. Tämä on sit tuonut ajoittain pieniä tai vähän suurempia murheenkryynejä elämääni (nyt ja aiemmin).

Olen tunneihminen, mut välillä yritän sitä järkeäkin itselleni takoa ettei sieltä pilvilinnoista tarvitsis niin kovaa tulla alas. En nyt ole pilvilinnoista tullu alas, mutta hieman realistisemmiksi on ajatukset muuttuneet (enää ei ole niin mustavalkoinen ajatusmaailma, vaan värejä on tullut sekaan...). Toisaalta arkea parisuhteessa odotin ja arki on aina omanlaisensa jokaisessa suhteessa. Sitä ei voi verrata edellisiin parisuhteisiin, mut silti itsellä on jonkilaiset odotukset ja sitten kun todellisuus tulee, niin joitain kompromisseja pitää tehdä ja ehkä vähän nielemään asioita. Omat tavat voi olla toisesta hassuja tai itse voi kauhistella miten/miksi toinen tekee jollain tapaa asioita.

Kompromissit voi olla ihan pieniä, esim. miten pöntön kansi pitää jättää tai miten joku asia hoidetaan...samalla kun itse opettelee uusia asioita ja opettaa toiselle omia tapoja, huomaa kuitenkin nauttivansa siitä kaikesta mitä eteen tulee, vaikka hampaita välillä saiski purra yhteen. Toisaalta todella moni asia menee yksiin ja molemmat tekevät asioita ihan samalla tapaa. Lisäksi ajatukset kun ovat samanlaiset, toisen omat pienet tavat ovat loppujen lopuksi ok itselle. Eikä niitä pieniä kompromisseja silloin mieti kun toisen lämmin katse kohtaa.

Vaikka elämää ei mene kuin elokuvissa, niin se ei haittaa...mun elämä on just nyt niin hyvää kuin se voi olla. Siihen mahtuu paljon hyviä ja onnellisia asioita, toisaalta surullisia ja pelottaviakin.

Toisaalta haluaisinko et mun elämä olisi yhtä ruusuilla tanssimista?

En. Silloin ei voisi tulla niitä yllätyksiä - ikäviä taikka ihania.

Yön yli

Kuinka asiat näyttää paremmilta aina nukutun yön jälkeen? Sitä pitäisi väsyneenä jaksaa itselleen muistuttaa, et nuku ensin yön yli ja mieti asioita sitten. Moni huoli ja murhe häviää yön aikana. Tuo on vaan asia, jota mää en osaa itselleni tarpeeksi hyvin muistuttaa tai ainakaan sillä hetkellä ku siitä ois hyöyä :D

Vaikka väsymys on painanu päälle viime päivinä, niin silti hyviäkin asioita näkee ympärillä. Murun kans pystytään keskutelemaan ja kertomaan mikä mieltä painaa (murun yövuorot lisäksi veroittaa molempien* hermoja!), vaikka oman aikansa se välillä vie et molemmat alkaa avautumaan, niin silti asioita puhutaan ja halutaa selvittää. Itse olen hyvä mököttämään, mutta huono kertomaan mistä mököttämisen syy johtuu....toisaalta hetken ku mun antaa olla, niin kyllä mää kerron mikä mietityttää. Ja kuulemma musta näkee hyvin jo etukäteen et nyt päässä alkaa ajatukset sinkoilemaan sinne ja tänne, jolloin toinen pystyy ennakoimaan ettei mököttämään tarvisi alkaa. Kiva olla noin ennalta luettavissa :D

Itsestäni voin kertoa myös sen, et yksi kauheimmista asioista mitä tiedän on se et mennään/menen nukkumaan vihaisena tai asiat jää selvittämättä. Silloin pyörin sängyssä yön ja mietin asioita. Ja minä jos kuka olen paras kääntämään ja vääntämään asioita ja usein päädyn alkuperäisestä aiheesta kauas :D Vaikka tuon puolen tiedän itsestäni, niin silti se sillä hetkellä meinaa unohtua. Käykö teille muille niin?

Heh, pohtiminen ja asioiden läpikäyminen omassa päässä on sit joskus kivaa. Huomaa itsestään uusia (tai muistaa aiemmin oivallettuja) asioita ja huomaa ns. siltoja asioiden välillä. Siis mistä mikäkin asia saattaa johtua; miksi ajattelen/käyttäydyn jollain tapaa. En tiiä tajusitteko mun pointin, mut itse ainakin oivalsin jotain.

Ei tää elämä oo niin kurjaa, vaikka välillä tuntuu. Eikä sitä kannata ajatella et ruoho ois vihreämpää aidan toisella puolella, harvoin se edes on yhtä hyvä kuin aidan tällä puolen. Tästä huolimatta jääkaapin ovessa on kestolotto - jos edes lannoitetta sais ostaa tämän puolen ruoholle :D

*kun toinen on väsynyt ja hieman ärtyisä, niin liian usein se tarttuu muhun ja olen samanlainen - ellen pahempi :D noloa, mutta totta....

Rihanna - You Da One

Myönnettäköön, et jonkilainen arki on tullut.

Siitä huolimatta ei nypi yhtään.

You Da One.

- - - - - -

p.s. yksi syy miksi laitoin tän videon on se,

et joko oon vanha tai sit kauhee nipo,

mut mun mielestä tässä videossa on

hyvän maun rajat kaukana.

En vain ymmärrä tuota Rihannan tyyliä

"tanssia" jos sitä siksi voidaan sanoa.

Harvoin katson musiikkivideoita, mutta

tämä video ns. pysäytti mut ajattelemaan

et mihin tää maailma on mennyt.

Tuollaista kuvaako me halutaan

antaa nykypäivän teineille.

Toki ymmärrän et se**i myy,

mut joku raja sentään.

Mun mielestä.

Noh,

kalkkis mikä kalkkis ;D

Kalenteri

Musta on tullut kalenteriorja. Ilman kalenteria en enää muista missä mun pitää olla ja milloin. Mun päästä on vaan kapasiteetti loppunut ja se on todella harmi. Aiemmin muistin työjärjestykseni ulkoa koko viikolle, mut nyt hyvä kun muistan yhden päivän kerrallaan.

Vaikka olen paremmassa kunnossa henkisesti kuin syksyllä, niin huomaan että syksy edelleen verottaa mun vointia. Toisaalta se on asia mille en voi tehdä mitään muuta kuin antaa aikaa. Antaa aikaa itsellei. Ei sellaisesta toivuta nappia painamalla - tai sitten on superihminen.

Mun piti mennä tulevana viikonloppuna vanhempien luokseni, mutta soitin kotipuoleen ja sanoin et en vaan pysty. Mun ainoo vapaa viikonloppu aikoihin....mun on vaan pakko levätä. Onneksi mua ymmärrettiin. Ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa asiasta.

Sitä on vaan joskus myönnettävä, et ei vaan jaksa. Tiedän, et mulla on liian monta rautaa tulessa. Toivottavasti muuton jälkeen edes vähän helpottaa. Jos ei, niin sit on pakko karsia asioita, toisaalta en haluais. En vaan ole "helposti luovuttaja"-tyyppiä, mut en voi vetää itseäni piippuun. Siihen mulla ei oo varaa, joten tahtia on hidastettava. Elämästä ku pitää nauttia, ei vaan suorittaa.

On sitä vaan paljon vielä opittavaa tässä elämässä, jospa kaikkea ei kuitenkaan tarvitse oppia kantapään kautta. No, eipähän elämä käy tylsäksi. :D