Lupauduin

...vaikka ei olisi pitänyt, mutta ei oo vaihtoehtoja.

Nyt tuntuu et taas menen äärirajoilla. Ihan kaikessa. Milloin mää opin? Pitääkö tulla jotain mikä totaalisesti pysäyttää mut, vai voisinko vaan oppia sanomaan ei. Ei. Ei pitäis olla vaikeeta, mutta tuntuu ihan liian vaikealta.

Mihin lupauduin? 

Sunnuntaina tekeen iltavuoron, eurot vaan pyöri silmissä.

Vastaus

Edelliseen tekstiin oli anonyymi jättänyt kommentin. Vastaan siihen ihan omalla tekstillä.

On vaikea kirjoittaa kun ei voi kaikkea paljastaa, ainakaan vielä. Asiat mistä tulee riitaa/kinaa liittyy aina vaan yhteen asiaan. Siis oikeasti vain ja ainoastaan yhteen asiaan, mutta on silti tärkeä. Asia on sellainen, jolle kumpikaan meistä ei voi tällä hetkellä tehdä mitään. Molemmat voi vaan toivoa, että asiat lutviutuu uomilleen ja tää ns. ongelma poistuu ajan kanssa. Ja se on poistumassa, kunhan vaan ois sitä malttia.(Tiedän, et on tosi ärsyttävää lukea tekstiä ku ei tarkalleen tiedä mistä puhutaan....pahoittelen sitä.)

Noh, tää ongelma ei alkuun vaikuttanut muhun mitenkään vaan olin et kaikki selviää ajallaan jne. No tarpeeksi kauan ku asia vaivaa ja pyörittelee omassa päässään, niin kyllä se alkaa vaikuttaan - valitettavasti. Halusi sitä tai ei. Tähän päälle kun lisätään kaikki huoli ja stressi, huomaan et olen ihan poikki. Ihan rikki. Toisaalta olen syksyn osalta yrittänyt vähän karsia asioita, mutta olen vain sellainen ihminen et murehdin jo etukäteen asioita ja sit kierre on valmis.

Äitini tilanne on ikävä, hän käy syöpähoidoissa ja se verottaa. Suhteemme ei ole ollut aina läheinen, mutta silti hän on mun äiti ja tietenkin olen huolissani. Voin rehellisesti sanoa, että koen huonoa omaatuntoa, koska asun kaukana hänestä, mutta samalla välimatka auttaa. En nauti lapsuuden kotikaupungissa käynneistä, ne ei ole minulle mitään rentouttavia lomia koska pitää juosta paikasta A paikkaan B...jos olen joskus ollut sillä asenteella siellä, et nyt vaan olen, niin eiköhän joku loukkaannu siitä etten käyny kylässä. Ja tämä jos mikä ärsyttää, kyllä tänne eteläänkin ihmiset voi tulla kylään jos haluaa! Miksi mun pitää olla aina se joka menee sinne. Aikuiset ihmiset....tiedän ettei mun pitäis ottaa sitä itseeni jos joku kokee vääryyttä etten vklopun aikana juossu kaikkialla, mut olen sellainen joka liikaa miettii. Siinäkin asiassa voisin siis kehittyä.

Nyt taidettiin karata vähän aiheesta, mutta en halua selitellä mitään. En halua huijata itseäni enkä muita. Myönnän, että ero kävi mielessä, mutta sekunnin ajan. Tuntui, että olisi vaan helpompi luovuttaa kuin taistella. Toisaalta, suhteessaamme on yksi asia joka hiertää ja sekin on asia joka tulee poistumaan jollain tapaa ajan kanssa. Tässä suhteessa on vaan sitä jotain, tiedän sen. Siksi en ole valmis luovuttamaan heti ensimmäisen ongelman kohdalla. Päätä ei kannata seinään loputtomiin hakata, mutta onko olemassa suhdetta jossa ei olisi ongelmia*? Ed. suhteeni oli ns. ruusuista kokoajan, X ei riidellyt, ei väittänyt vastaan ja miten kävi? Tipuin korkealta ja kovaa.

Ehkä olen täällä aiemminkin maininnut. Uskon siihen, että suhteessa on jokin iso koettelemus jonka yli joko päästään tai sitten ei. Ehkä tämä on se meidän koettelemus. Tiedän mitä haluan elämältä, niistä en enää suostu luopumaan. Mennään päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Menikö selittelyksi? Oon nimittäin oikeasti pohtinu tätä asiaa paljon, niin monelta kantilta ja haluan tätä. Toivotaan, ettei tarvitse pettyä. Sen riskin olen valmis ottamaan, en siksi että pelkään yksin oloa vaan siksi että tunne toista kohtaan on jotain uskomatonta.


EDIT. huomaan kirjoittavani tänne yleensä silloin ku joku asia on huonosti, tää on se mun paikka missä saan avautua ja purkaa. Pitäis kait niistä hyvistäkin asioista joskus laittaa jotain, sillä ei mun elämä ihan kurjaakaan ole :)


*ongelmien ei tarvi olla mitään suuria, mutta niitä ylä- ja alamäkiä on varmasti joka suhteessa.


p.s. aukaisen kommentoinnin.

Tollo mikä tollo

Nälkäisenä, väsyneenä ja kiukkuisena pitäis oppia pitämään oma suu kiinni. Siitä ei seuraa mitään muuta kuin pahaa mieltä kaikille osapuolille. 

Miksi se on niin vaikeaa? Milloinhan mää sen opin?

Tollo mikä tollo oon...

Onneksi huomenna on vapaa ja saan nukkua niin pitkään kuin haluan/pystyn. 

p.s. vieressä kuorsaa maailman suloisin pieni mies, joka kummasti rauhoittaa omaa oloa. Kuinka paljon hyvää saakaan aikaiseksi pieni (ei se kyllä enää niin pieni ole) jalkainen :)

Seinä tuli vastaan

Mulla oli noin kuukauden ajan tosi rankkaa. Nyt on vajaat pari viikkoa ollut paremmin asiat.*

En ole pystynyt/halunnut/jaksanu kirjoittaa tänne niistä asioita, vaikka välillä ehkä ois ollu hyvä avautua jonnekin/jollekin. Näköjään sitä kaikesta vaan pääsee yli ja eteenpäin. Tiedän sen, malttamaton ku oon välillä, niin haluis kaiken huonon nopeasti pois mielestä. 

Jokainen tietää et parisuhteessa tulee arki vastaan jossain vaiheessa, noh täällä se tuli kans ja sitä vastustusta kesti suunnilleen kolmisen kuukautta. Nyt tuntuu et ollaan löydetty toisemme uudelleen, vaikkei tunteet ym. ole missään vaiheessa mihinkään hävinneet niin silti - toinen saa edelleen multa jalat alta pelkällä katseella ;)  ah, voin sanoa et se on ihana tunne...

Hauska ajatella nyt, et miten kaikesta vastustuksesta huolimatta me elettiin ja suunniteltiin tulevaa lähes poikkeuksetta kokoajan. Tiesi ettei toinen lähde minnekään, vaan tää kuuluu parisuhteeseen ja pitää käydä tässä vaiheessa läpi. Koettelemuksia pitää olla, jotta tietää minkä takia niistä kannattaa päästä eteenpäin. Ylä- ja alamäkiä tulee, jossain määrin uskon et myös jokaisessa suhteessa on se oma kriisi jonka yli joko päästään tai ei - se kertoo paljon suhteen laadusta ja miten siitä voidaan/voidaanko jatkaa eteenpäin.

Sitä kummasti vaan jaksaa painaa eteenpäin silloin kun on vaikeeta. Mut kyllä tuollaiset "rankemmat"** jaksot elämässä verottaa niin fyysisesti kuin henkisesti. Varsinki ku asiat alkaa meneen hyvin ja stressi laukee. Tajuaa hyvin kuinka äärirajoilla on välillä mennyt.

Oon ihan sika väsynyt ja pahinta oli et naamastani toinen puoli alkoi puutumaan. Luulen et väsymyksestä johtuvaa, toivon todella ettei mitään vakavampaa. Syöminen on ollut huonoa, mut silti paino ei oo tippunu (vaatteista päätellen, vaakaa en omista). Olenki päättänyt vähän keventää syksyn taakkaa ja perunut muutaman vapaaehtoisen jutun, en halua revetä joka paikkaan. Eikä mun tarvi, omat voimavarat on hyvä joskus tunnistaa ja myöntää itselleen ettei vaan kaikkeen ehdi/pysty osallistumaan. Halusi sitä kuinka paljon tahansa.

* vaikka pientä takapakkia meinaa päivittäin tulla, on v-kohtaukset lyhyitä ja nopeasti ohi meneviä, aiemmin saattoi kokopäivä mennä pilalle vitu**ksen takia...ei syistä sen enempää.

** en tiedä voinko sanoa rankka, koska tää oli erilailla rankka verrattuna syksyyn. ehkä te tajuutte mitä ajan takaa, toivottavasti.

Sensuuri

Tekis mieli avautua vaikka mistä, mut pieni sensuuri ja tunne siitä et mitä voin kirjoittaa - estää mua nyt avautumasta kunnolla...Tää blogi on ollu mulle paikka missä avautua ja purkaa sitä pahaa oloa, mut nyt ensimmäistä kertaa ajattelen kunnolla mitä voin kirjoittaa ja mitä en. En halua kokonaan sulkea tätä salasanan taakse, mut bloggerissa ei mun tietääkseni voi yksittäisiä tekstejä laittaa salasanan taakse? Vai olenko väärässä?

Voin vaan myöntää et pari päivää on ollu tosi paha olla...syöpä on laittanut miettimään asioita, avannu vanhoja haavoja menneisyydestä ja uudet "paljastukset" (jotka oikeastaan tiesin) on laittaneet miettimään tätä mun elämää tällä hetkellä...tein päätöksen tällä viikolla, et opintojen suhteen ihan vähän löysään tänä keväänä, ei vaan kaikkea nyt jaksa ja turha sitä piippuun on itseään ajaa.

Mut kyllä tää tästä, uskon niin...vaikka asiat on hyvin, niin silti välillä tulee niitä vaikeita päiviä - valitettaavasti.

p.s. lääkkeitä (uni tai rauhoittavia) en oo tän vuoden puolella ottanut, mut tänään ekaa kertaa harkitsin nuhkahtamislääkkeen ottamista. mut eiköhän se uni tuu ilman sitä.

Kalenteri

Musta on tullut kalenteriorja. Ilman kalenteria en enää muista missä mun pitää olla ja milloin. Mun päästä on vaan kapasiteetti loppunut ja se on todella harmi. Aiemmin muistin työjärjestykseni ulkoa koko viikolle, mut nyt hyvä kun muistan yhden päivän kerrallaan.

Vaikka olen paremmassa kunnossa henkisesti kuin syksyllä, niin huomaan että syksy edelleen verottaa mun vointia. Toisaalta se on asia mille en voi tehdä mitään muuta kuin antaa aikaa. Antaa aikaa itsellei. Ei sellaisesta toivuta nappia painamalla - tai sitten on superihminen.

Mun piti mennä tulevana viikonloppuna vanhempien luokseni, mutta soitin kotipuoleen ja sanoin et en vaan pysty. Mun ainoo vapaa viikonloppu aikoihin....mun on vaan pakko levätä. Onneksi mua ymmärrettiin. Ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa asiasta.

Sitä on vaan joskus myönnettävä, et ei vaan jaksa. Tiedän, et mulla on liian monta rautaa tulessa. Toivottavasti muuton jälkeen edes vähän helpottaa. Jos ei, niin sit on pakko karsia asioita, toisaalta en haluais. En vaan ole "helposti luovuttaja"-tyyppiä, mut en voi vetää itseäni piippuun. Siihen mulla ei oo varaa, joten tahtia on hidastettava. Elämästä ku pitää nauttia, ei vaan suorittaa.

On sitä vaan paljon vielä opittavaa tässä elämässä, jospa kaikkea ei kuitenkaan tarvitse oppia kantapään kautta. No, eipähän elämä käy tylsäksi. :D