kirjaimellisesti. Vielä ei ole iskenyt mitään kunnolla. Epätodellinen olo.
Kai se viha ja katkeruus on ne tunteet mitä sisällä on ja työntää sitä surua pois.
Katkera. Koska toinen ei antanut mahdollisuutta. Piinas mua viikon ja veti lopullisesti maton pois alta. Antoi kitua.
Kun lopullisen päätöksen oli sanonu. Kysyin: Sano mulle rehellisesti harkitsitko missään vaiheessa tosissaan, et me ois jatkettu ja jos harkitsit niin mikä sitten vaikutti tähän päätökseen?
Vastaus: Harkitsin. Se, et olit mun kahteen kaveriin yhteydessä (toinen otti minuun yhteyttä itse ja X sanoi et saan siihen ottaa yhteyttä. Toiseen otin yhteyttä fb:ssä nukahtamislääkkeiden takia, koska ne jännitti mua ja tiesin, et sillä oli kokemusta niistä...puhuttiin vaan muutamalla sanalla tästä meidän tilanteesta) ja en pystynyt antamaan tarpeeksi tilaa ja aikaa sille.
Sanoin, et sittenhän tää on mun syy, jos noin sanot sen. X:n mielestä en saa syyttää itseäni. Mut minkäs teet, jos toinen sanoo noin.
Käskin hänen ilmoittaa milloin on ok, et hakisin mun kamat pois sieltä. P***empi homma on se et mun luukku, on pieni. Joudun elämään laatikoiden/kassien keskellä. Pakastin X:llä on täynnä marjoja, sieniä ja monta pulloa mehua kylmäkellarissa. En saa niitä mahtumaan minnekään. X:n vastaus oli, et ne ja ne mun tavarat mitä ei saa mihinkään mahtumaan voi olla sen luona ja haen niitä sieltä. HEH, ootko tosissas? Et mä ravaisin siellä, et en pääse siitä kerralla eroon...
Sori nyt vaan, mut jos haluat erota, niin sit erotaan. Mitään almuja en halua. En mitään sääliä. Laittakoon vaikka ne marjat ym. roskiin, jos en niille parempaa paikkaa keksi. Ei musta oo ravaamaan siellä kerran kuussa ja nähdä miten se on omaa elämäänsä jatkanut ku pisti mut menemään. En pääsis siitä irtautumaan missään vaiheessa kunnolla. Mun mielestä kaveri ym. jutut on jostain sieltä minne aurinko ei paista. Joillakin voi toimia ajan kanssa, mut uskon et niiden tyyppien erot on menny yhteisymmärryksellä. Yhteispäätöksellä.
Laitoin eilen fb:ssä päivityksen, jossa oli vaan et: matto vedettiin lopullisesti jalkojen alta jne. En maininnut mitään erosta tai mitä ois oikeesti tapahtunu. Oli kiva huomata, et on niitä kavereita/ystäviä jotka huolestuu tollaisesta ja laittaa heti et mitä on tapahtunu, on valmiita kuuntelemaan ja tukemaan. Onneksi on ystäviä. M on ollu ainoo joka on nyt viikon kuunnellu mun vuodatusta. Ja tulee jatkossakin kuulemaan:) Mut hyvä tietää, et voin puhua muillekin, etten vaan yhtä ihmistä kuormita.
Mulla on menoa tänään Jospa saisin hetkeksi ajatukset pois ja sit voisin illan miettiä tätä. Lauantaina näen lapsuudenystävän. Sunnuntaina on töitä kokopäivä (5.30-19 matkojen kera) toivottavasti selviän siitä.
2 kommenttia:
Moi,
meinasin kirjottaa sulle jo pari iltaa sitten, mutta sillon ei ollut voimia luoda tunnusta!
huh, mä luen tätä blogia ja itken samalla sydän karrella täällä (huh, hieman omia käsittelemättömiä asioita tässä)
en tiedä, heti kun löysin tän blogin tuli vaan tunne, pakko kirjottaa sulle tunne.
eli lyhyesti oma tilanne: (voit skipata tän jos ei kiinnosta:D)
ollaan oltu 3v yhdessä ja todella suunniteltu yhteistä tulevaisuutta jne. mä olen päättömän rakastunut. miehen erään työjutun takia ollaan oltu n.1kk nyt eri kaupungeissa, about 3vkoa sitten tuli pommi niskaan; mies haluaa miettiä jotain yhtä asiaa jota ei pysty kertomaan minulle ja tarvitsee siihen aikaa. mulle iski tietysti kuristava paniikki ja oli todella vaikea olla olematta yhteyksissä kun tuntu et päivät yliopistolla meni zombina ja illat töissä itkua pidätellessä epätietosuudessa. 2 iltaa sitten sain VIESTIN; "ei ole voimia (??!) tällä hetkellä jatkaa tätä suhdetta". siis mä roikuin hirressä kolme viikkoa ja sain viestin! yhteinen asunto ja kaikki ja mä saan tekstiviestin. ja päälle syytökset " sulla on taipumus aina ajatella asioista se pahin vaihtoehto, se on niin raskasta". eli juurikin sitä tilanteen väistelyä syyttämällä toista vaikka itse toimii miten sattuu. tyttö-pieni, unohda heti kaikki itsesyytökset!
huh, siis en mä tiedä mikä tän vuodatuksen pointti on.
kai se, että sä et todella ole yksin :) en tiedä, mä sain sun blogista jotain omituista lohtua (voiko toisen surusta saada lohtua?)
ja kaikesta huolimatta, vaikka kummastakaan meistä ei siltä nyt tunnu, niin elämä oikeasti kantaa. oli sit vaikeeta tai ei, niin elämä vie eteenpäin aina, siihen mä uskon :)
tässä tekstissä ei ole päätä eikä häntää, mutta ei ole kyllä mun elämässäkään tällä hetkellä. täällä mä kirjotan sulle yhteisen asunnon lattialta vedet silmissä. tuli vaan se tunne et pakko kirjottaa sulle. oikeasti, voimia ihan älyttömästi!
halauksin, laura
Kiitos kommentistasi.
Me ei todellakaan olla yksin tässä tilanteessa. Mut sitte ku se tilanne iskee omalle kohdalle, tuntuu se siltä sekä tuntuu että kaikki loppuu. Millään ei oo mitään väliä.
Oon sanonu niille joiden kanssa oon puhunu tästä eilen illalla ja tänään, ettei kukaan vielä oo eroon kuollu. Vaikka välillä tulee niitä hetkiä! Ja ne on okei... Mut se ku itse oot se odottava osapuoli, et voi tehdä mitään ja sit lopulta joudut tyytymään tähän ratkaisuun halusit tai et, vaihtoehtoja ei oo. Tuntuu se tosi pe****ltä.
Hyvä jos oot saanu tästä jotain lohtua. Mulle tää kirjoittaminen on auttanut, saa edes jossain muodossa ja jotenki ajatuksia järkeilyä. Kyllä me tästä selvitään, ajan kanssa (hoen itelleni noita kliseitä vähä väliä, et pysyn järjissäni).
Voimia tarvitaan ja halauksia sullekin!!!!
Lähetä kommentti