Koirahöpinää

Nyt jos koirat ei kiinnosta, niin voi hypätä tekstin yli :D En todellakaan oo mikään asiantuntija koira-asioissa, mut sillä tiedolla mitä on niin mennään.

Kun katson näin suloisesti, saatan saada namin :D

Ollaan aika aktiivisia harrastajia, ei mitään himo eikä tosissaan mennä otsa rypyssä, mut halutaan tehdä kaikkea kivaa koiran kanssa. Metsässä ollaan päivittäin ja vapaana pieni mies saa mennä ja tutkia maailmaa (toki jos muita on, niin otetaan kiinni ja harjoitellaan ohittamista).

Oon nyt koiran kans kolmannella kurssilla (tänään alkoi kolmas), ihan vaan siksi että oon täysin käsi ja haluan oppia. Agility oli kivaa ja sitä kokeillaan jatkossakin lisää, oli allekirjoittaneella kunnossa vähän parantamisen varaa. Jäbälle ei tarvinnut kuin nakkia näyttää, niin temput tuli tehtyä :D Tämän lisäksi ihan perustottelevaisuus-kursseilla ollaan oltu, nämä enemmän minua kuin koiraa varten. 

Olipas tosi asiantuntevaa tekstiä, ei mitään asiaa. (yksikseni nauran kuinka tylsää mun elämä on ku kirjoitan koirasta.)

Rehellisesti sanottuna, vuosi sitten olisin sanonut ettei mulle koskaan koiraa tuu, mut eihän sitä elämästä koskaan tiedä. Mitä kaikkea hyvää voi elämäänsä saada, kun uskaltaa päästää mennestää ja nauttia siitä mitä on. Yhden oven ku sulkee, niin uusi ovi avautuu...

Ja olisin jättänyt tällaiset postaukset lukematta :D

Tää on niin kätevä! Ei tarvi aina autolla mennä paikasta toiseen.

 

Life's so f***ing pretty.

Elämä on joskus niin hanurista.

Ja tästä biisistä tuo yks lause vaan joskus soi päässä.

Niin hyvässä kuin pahassa.

Olympialaiset

...on täällä. Lajeja on monta mitä haluis seurata. Onneksi päiviä on monta, joten eiköhän sitä ihan tarpeeksi saa urheilua parin viikon aikana. Ehkä se oma motivaatio taas löytyy vähän aktiivisemmin liikkumiseen :D Haaveeksi taitaa jäädä, ei liian suuria tavoitteita niin ei voi pettyä. Onhan penkkiurheilukin tavallaan urheilemista? :D


p.s. miten kuva liittyy asiaan, tavallaan ei mitenkään, mut tällaiset kengät tuli bongattua kisakatsomosta.

Carly Rae Jepsen - Call Me Maybe

Tää soi niin mun päässä...

Ystäviä

Näin tänään ystäväperheen pitkästä aikaan. Ennen joulua on nähty viimeksi ja muutama kerta vaan sen jälkeen puhuttu puhelimessa. Oma muuttoni pääkaupunkiin, toisten perheellistyminen jne. ovat vaikuttaneet siihen et aikaa ei oo enää samalla tavalla pitää yhteyttä. Aiemmin tää pariskunta oli sellainen, et exäexän kans tehtiin kaikkea heidän kans. Vaikka ero aikanaan tuli minulle, niin silti tää pariskunta pysyi molempien meidän kavereina. Mikä on mukavaa, sillä monesti käy niin että eron sattuessa myös ne kaverit jakautuu. Tai ainakin mulle on monesti käyny niin.

Päätin tällä viikolla, etten lyhyen kesälomani (2,5 viikkoa) lähde mihinkään reissuun, vaikka kotikaupungissa ois kiva käydä. Mut en halua mennä sinne pariksi päivää, koska täällä mulla on sovittuja menoja loma-ajalleni. Joskus on lupa vaan olla. Ladata akkuja, sillä ei kukaan loputtomiin jaksa ilman lepoa.

No, mitä muuta tajusin (tai muistin) tänään? Helsinki on kaunis. En vaan oo ehtiny nauttimaan sen tarjoamista asioista tänä kesänä. Ois niin monta kivaa paikkaa mihin mennä, mutta aikaa ei ole. Aikataulujen sumpliminen on joskus haastavaa ja sitten kun aikaa on, täyttyy se heti kaikella "tärkeällä". Ei sitä kaikkialle tarvi ehtiä, mut edes jonnekin ois kiva mennä.

Onneksi on aikaa ja uusia kesiä tulee. Ei kaikkea tarvi tehdä nyt heti. 

Hih

Edelliseen postaukseen voin lisätä ettei tästä tuu mitään vinokasblogia. Tää on mun elämää. Jokaisella on ne omat haasteet elämässä. En tee asiasta numeroa (ku ei oo mulle mikään ongelma), enkä siksi ole täällä huudellu/korjaillu asiaa. Pahoitteluni siitä, jos nyt joku loukkaantuu "asian pimittämisestä". Monet ongelmat on samoja - on ne parisuhteen osapuolet sitten mitä sukupuolta tahansa.

Mut jep, jatketaan samaan malliin. Täällä kaikki hyvin. Toistaiseksi.

Uu te ootte lesboja

*reps

Herneitä monta kiloa

Jaahas, mistäs sitä aloittais.

Täällä kaikki on kait nyt hyvin, pientä vastatuulta taas on ollut, mutta nyt (kait) tyyntä. Tyhjensin noin viikko sitten sellaisen kasan herneitä nenästä et huhuh...ja annoin palaa, sanoin suoraan sata asiaa. Aika tylyä antaa tulla kaiken pahan kerralla pois, ilman mitään varoitusta. Mutta turha jossitella...

Asiasta en oo tänne kirjoittanut, koska olen halunnut antaa pölyn laskeutua niin omassa päässä kuin huushollissa. Nyt sit asiat on toivottavasti menossa parempaan suuntaan kuin koskaan aiemmin. Tässä suhteessa ei oo tylsää, mutta luulen et tää kohtaus tarvittiin et voidaan jatkaa - tavallaan puhtaalta pöydältä. Ainakin itse olen tunteistani ym. paljon varmempi. Tämä on se mitä haluan, muru on se ihminen jonka kanssa haluan jakaa arjen nyt ja tulevaisuudessa. Toivotaan, et hän ajattelee asioista samalla tavalla :)

Uusi viikko - parempi viikko.

Kinkkistä

Kaverien blogin seuraaminen on vähän niin ja näin. Mun ihana ystäväni seuraa tätä ja mulle se on ok. Eikä tää seuraava avautuminen liity mitenkään siihen.

Mut, avaudutaan nyt. Mun kaveri (ns. edellisestä elämästä) pitää blogia, johon kirjoittaa arkipäivän asioita, kertoo itsestään, lapsistaan, arkipäivän viisauksista jne. Sellainen blogi mitä musta on kiva seurata, varsinkin kun reilu vuosi sitten tapahtuneiden asioiden takia ei olla enää missään tekemisissä, fb:a lukuun ottamatta. Sitä kautta tiedän mitä hänelle ja hänen lapsilleen kuuluu, lasten kanssa olin paljonkin tekemisissä ja siksi harmittaa edelleen, että meidän välit katkes. Ei siitä kuitenkaan enempää.

Nyt olen kuitenkin alkanut miettimään tämän henkilön blogin seuraamista. En kommentoi siellä mitenkään, koska X lukee sitä myös (luulisin että lukee) ja jotenkin kaiken jälkeen koen, että mun asia ei ois seurata sitä. Tiedän, luulen tietäväni, että tämä ihminen ja X tietää, että seuraan kyseisestä blogia...noh, on vain viime aikoina tullut sellainen olo, et pitäiskö lopettaa blogin seuraaminen. Eihän ne asiat kuulu mulle. Rivien välistä voi taas käsittää jotain muuta. Mut kun se ihminen kirjoittaa oikeasti hyvin; suoraa rehellistä tekstiä, asiaa jopa mun mielestä.

On ne ongelmat mullakin :D Toisaalta avointa blogia saa lukea kuka vaan. On tää vaikeaa.

Noh, sainpa kirjoitettua tämän tänne ja kyllä helpotti tää pähkäily - nyt ainakin tiedän mitä teen asialle.

Pinkkiä

 

Terveys on ollut minulle ns. itsestään selvyys vain. Olen aina liikkunut, mutta ruokavalio on silloin tällöin vähän retuperällä. Syön liikaa sokeria ym. mutta toistaiseksi se ei vielä kauheasti näy kropassa (vielä...). Jotenkin terveyttä kun ajattelee tulee ensin mieleen syöminen ja liikkuminen, mutta onhan se paljon muutakin. Asioita mitä ei ns. normaalisti osaa ajatella ja arvostaa - ne kun on itsestään selvyyksiä täällä meilläpäin maailmaa. Mut ei lähdetä nyt miettimään mitä kaikkea ikävää tuolla maailmalla on. :)

Terveyttä ja hyvinvointia on sekä fyysistä että psyykkistä. Sen me kaikki varmasti tiedämme. Henkinen hyvinvointi on tärkeää ja vanhaa blogiani lukeneet tietävät, että viime syksy ei minulle ollut se helpoin, mutta siitä selvisin ja nyt olen entistä vahvempi. Niinhän ne vaikeudet kasvattaa. Kävin läpi tunteitani (ehkä) suoraan ja rohkeasti. Kirjoitin asioista, joita en olisi ehkä uskonut kirjoittavani aiemmin, mutta se auttoi. Nyt syksy on "kaukainen" asia minulle ja hyvä niin. Aina kun yhden oven sulkee toinen ovi avautuu. Moneen asiaan kun pystyy itse vaikuttamaan, mutta entäs jos asiaan ei pysty itse vaikuttamaan.

Olen kirjoittanut jotain täällä (tai vanhassa blogissa) että äidiltäni löytyi syöpä tänä keväänä (helmikuussa tuli diagnoosi). Asia tuli täytenä yllätyksenä (no kukapa sitä osais odottaa) ja herätti sekavia tunteita. Rintasyöpä kun on yleinen ja siitä paranemisen mahdollisuudet ovat hyvät, mutta aina kun syövästä puhutaan tulee muistaa ettei se ole leikin asia ja aina valitettavasti joku siihen kuolee.  Ajatuksissani oli myös se, että periytyyköhän se minulle jne. Olemme menossa äitini kanssa perinnöllisyystesteihin, joissa selviää onko se jostain geenistä johtuvaa jne. Joka tapauksessa minun kohdalla seulannat alkavat aiemmin kuin normaalisti alkaisi.

En ole kauheasti murehtinut asiaa, välimatka on helpottanut minua, mutta toisaalta olisi kiva olla lähellä. Noh, täällä mun elämä on... Jos jotain hyvää voin sanoa syövästä, niin se on lähentänyt minun ja äitini suhdetta.

Varmasti teillä muillakin tulee vastaavanlaisten tapahtumien jälkeen mietittyä ne oman elämän prioriteetit uusiksi. Mikä on se oikeasti tärkeä asia ja mikä ei niin tärkeä. Vaikka prioriteetit laittaisi uusiksi, niin silti ne vanhat turhamaiset asiat puskee sieltä jostain esiin. Haittaakse? Ei, jos sisimmäässään tietää, et mitkä kuitenkin on niitä oikeasti tärkeitä asioita. :)

 

 

Tämän postauksen siirsin uusvanhasta blogista tänne.

7 totuutta

Siirsin tämän tänne toisesta blogistani.

 

Erkin blogissa oli tämä, ajattelin paljastaa 7 totuutta minusta, ehkä osan tiedätte ehkä ette....

1. Olen opiskellut hoitoalaa ja niitä hommia teen mm. koko kesän.

2. Äitini sairastui syöpään alkuvuodesta. Pisti miettimään asioita ja paljon. En ole tästä kirjoittanut juurikaan, mutta mielessä pyörii ja paljon.

3. Olen ollut aina kova urheilemaan, kilpaillut 18-v. asti SM-tasolla. Olen edelleen aktiivisesti mukana lajissani, mut nyt arvioijan roolissa...

4. Olen välillä liian laiska ottamaan yhteyttä ystäviin (silloin kun asiat itselläni on hyvin) - "aikaa vaan ei ole". Tämä harmittaa minua suunnattomasti, koska he ovat mielessä päivittäin. Toisaalta tämä on asia missä olen parantanut tapojani aikuisiällä, mut silti saisin olla enemmän heihin yhteydessä...

5. Olen soittanut poikkihuilua ja ollut musiikkiluokalla. Ihmettelen tätä edelleen, koska minulla ei ole minkäänlaista lauluääntä, voi raukkaparat jotka ovat kuorossa olleet vieressäni :D

6. Olen ollut villi nuorena, ensimmäisen kerran menin baariin 15-v. Täysi-ikäisenä ns. kaikki oli nähty, joten musta tuli "vanha" ja "tylsä". Eräs exäni totesi aikoinaan, että olen kotipaikkakunnan vanhin 22-vuotias :D Niin taisin olla.

7. Kesän yksi odotetuimmista tapahtumista löytyy täältä. Päättele mitä haluat ;)

 

Jos haluat tietää jotain muuta, niin kysy rohkeasti. Ehkä vastaan ;)

3 päivää

Vapaata.

Pidennetty viikonloppu.

Ihanaa.

Suunnitelmia? On.

Kivoja? Joo :)

Wonderfull - Miracles

Valkoinen valhe vs. valehtelu

Miksi ihmisten pitää valehdella? Eikö ne tajuu, ettei se koskaan pääty hyvin?


Harmittaa ihmiset, jotka silmät kirkkaana valehtelee ja kertoo tarinaa päin naama totena, vaikka itse tietäisi totuuden. Mitä valehtelulla muka saa aikaiseksi? Lisäaikaa? Varmaan sitä sillä saa - sekä lisäharmia.


Ymmärrän, et valkoiset valheet on joskus paikallaan ja niitä itsekin käytän tilanteen tarvittaessa. Mutta mietin myös milloin se on suotavaa ja milloin ei. Olen aikoinaan joitain ystäväsuhteita sen takia vältelly (ja ne on ajan kanssa loppunneet) kun ihmiset eivät ole olleet rehellisiä. Harmi, sillä nämä ihmiset ovat olleet ihania, mutta...rajansa kaikella. Tarinoita saa värittää ja moni sitä tekee (itsekin joskus väritän), mutta jossain se raja menee. Mut eihän meistä kukaan ole täydellinen, en edes minä vaikka salaa sitä joskus toivon ;)


Ja joskus mua vaan ärsyttää kaikki. Niin kuin huomaatte :D

Luksusta

Jokainen vuorotyöläinen tietää miten aikataulujen sovittaminen on joskus haastavaa. Mitä jos molemmat tekee vuorotyötä?

Pitkästä aikaa toisen vieressä nukkuminen on jo luksusta <3

Draamaa

Osaan olla kunnon draamaqueen jos sille päälle satun.

Se on pidemmän päälle raskasta. Jos olen väsyny tai nälkäinen (+ mahd. se aika kuukaudesta), niin saan helposti tehtyä kärpäsestä härkäsen eikä se ole minulle edes yhtään vaikeaa. Ja jos oikein kunnon draama päälle satun on kaikki teatraaliset eleet "salittuja" :D Rehellisesti sanottuna se naurattaa minua, mutta ei silloin kun tuntuu, että kaikki kaatuu päälle - silloin ei todellakaan naurata. Toisaalta lepyn nopeasti ja tajuan itsekin kuinka yli mulla meni. Noloa myöntää, mut asia on vaan niin.

Noh, mitä silloin tekee toinen osapuoli?

Vetäytyy ja pistää kaikki hanat kiinni. Siinä sit ollaan. Monesti muru yrittää lepytellä mua etukäteen ja muistuttaa mistä mun draamailu saa/sai alkunsa, kunnes jossain vaiheessa mitta tulee hänellä täyteen (ymmärrän täysin) ja sit ollaan hiljaa. Hiljaisuus ja puhumattomuus on mulle se pahin asia. Mut helppo keino saada mut lopettaan draamailun. Kasvattaa mun pinnaa ja ehtiipähän laittaa asiat todellisiin mittakaavoihin, ennen kuin asiat puhutaan murun kanssa läpi. Kummasti se härkänen muuttuu takaisin kärpäseksi :D

Huvittavinta tässä ehkä on se, että pitkästä aikaa elämässäni saan kiukutella jollekin (vaikkei se nyt ehkä fiksuinta ole). Saan oikeasti sanoa mitä mieltä olen ja mistä kenkä puristaa. Ehkä voisin kehittää tapaani ilmaista pahaa mieltäni, mutta ainakin nyt saan tehdä sitä. Ajan kanssa varmaan se kommunikaatio paranee.

En tiedä teistä, mutta tiedän kaveri-/ystäväpiirissäni ihmisiä joille käy riidellessä samoin; toinen haluaisi puhua ja vatvoa, toinen sulkeutuu ja kömpii omaan koloonsa.

Anonyymi epäili etten saa olla oma itseni suhteessa. Minusta taas tuntuu, että pitkästä aikaa saan ilmaista tunteeni jollekin - niin ne hyvät kuin huonot. Vaikeaa se silti on ja joskus menee vähän yli hilseen, mutta hiotaan sitä asiaa paremmaksi. Jokainen varmasti uskoo, että jos on elänyt suhteessa jossa huonoa oloa ei ole pystynyt kertomaan kumppanille, niin sitten kun tulee se mahdollisuus, niin outoa se on alkuun. Samalla se on pelottavaa, mutta helpottavaa kun on se joku jolle saa kertoa ihan mitä haluaa.

Vastaus

Edelliseen tekstiin oli anonyymi jättänyt kommentin. Vastaan siihen ihan omalla tekstillä.

On vaikea kirjoittaa kun ei voi kaikkea paljastaa, ainakaan vielä. Asiat mistä tulee riitaa/kinaa liittyy aina vaan yhteen asiaan. Siis oikeasti vain ja ainoastaan yhteen asiaan, mutta on silti tärkeä. Asia on sellainen, jolle kumpikaan meistä ei voi tällä hetkellä tehdä mitään. Molemmat voi vaan toivoa, että asiat lutviutuu uomilleen ja tää ns. ongelma poistuu ajan kanssa. Ja se on poistumassa, kunhan vaan ois sitä malttia.(Tiedän, et on tosi ärsyttävää lukea tekstiä ku ei tarkalleen tiedä mistä puhutaan....pahoittelen sitä.)

Noh, tää ongelma ei alkuun vaikuttanut muhun mitenkään vaan olin et kaikki selviää ajallaan jne. No tarpeeksi kauan ku asia vaivaa ja pyörittelee omassa päässään, niin kyllä se alkaa vaikuttaan - valitettavasti. Halusi sitä tai ei. Tähän päälle kun lisätään kaikki huoli ja stressi, huomaan et olen ihan poikki. Ihan rikki. Toisaalta olen syksyn osalta yrittänyt vähän karsia asioita, mutta olen vain sellainen ihminen et murehdin jo etukäteen asioita ja sit kierre on valmis.

Äitini tilanne on ikävä, hän käy syöpähoidoissa ja se verottaa. Suhteemme ei ole ollut aina läheinen, mutta silti hän on mun äiti ja tietenkin olen huolissani. Voin rehellisesti sanoa, että koen huonoa omaatuntoa, koska asun kaukana hänestä, mutta samalla välimatka auttaa. En nauti lapsuuden kotikaupungissa käynneistä, ne ei ole minulle mitään rentouttavia lomia koska pitää juosta paikasta A paikkaan B...jos olen joskus ollut sillä asenteella siellä, et nyt vaan olen, niin eiköhän joku loukkaannu siitä etten käyny kylässä. Ja tämä jos mikä ärsyttää, kyllä tänne eteläänkin ihmiset voi tulla kylään jos haluaa! Miksi mun pitää olla aina se joka menee sinne. Aikuiset ihmiset....tiedän ettei mun pitäis ottaa sitä itseeni jos joku kokee vääryyttä etten vklopun aikana juossu kaikkialla, mut olen sellainen joka liikaa miettii. Siinäkin asiassa voisin siis kehittyä.

Nyt taidettiin karata vähän aiheesta, mutta en halua selitellä mitään. En halua huijata itseäni enkä muita. Myönnän, että ero kävi mielessä, mutta sekunnin ajan. Tuntui, että olisi vaan helpompi luovuttaa kuin taistella. Toisaalta, suhteessaamme on yksi asia joka hiertää ja sekin on asia joka tulee poistumaan jollain tapaa ajan kanssa. Tässä suhteessa on vaan sitä jotain, tiedän sen. Siksi en ole valmis luovuttamaan heti ensimmäisen ongelman kohdalla. Päätä ei kannata seinään loputtomiin hakata, mutta onko olemassa suhdetta jossa ei olisi ongelmia*? Ed. suhteeni oli ns. ruusuista kokoajan, X ei riidellyt, ei väittänyt vastaan ja miten kävi? Tipuin korkealta ja kovaa.

Ehkä olen täällä aiemminkin maininnut. Uskon siihen, että suhteessa on jokin iso koettelemus jonka yli joko päästään tai sitten ei. Ehkä tämä on se meidän koettelemus. Tiedän mitä haluan elämältä, niistä en enää suostu luopumaan. Mennään päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Menikö selittelyksi? Oon nimittäin oikeasti pohtinu tätä asiaa paljon, niin monelta kantilta ja haluan tätä. Toivotaan, ettei tarvitse pettyä. Sen riskin olen valmis ottamaan, en siksi että pelkään yksin oloa vaan siksi että tunne toista kohtaan on jotain uskomatonta.


EDIT. huomaan kirjoittavani tänne yleensä silloin ku joku asia on huonosti, tää on se mun paikka missä saan avautua ja purkaa. Pitäis kait niistä hyvistäkin asioista joskus laittaa jotain, sillä ei mun elämä ihan kurjaakaan ole :)


*ongelmien ei tarvi olla mitään suuria, mutta niitä ylä- ja alamäkiä on varmasti joka suhteessa.


p.s. aukaisen kommentoinnin.

Tollo mikä tollo

Nälkäisenä, väsyneenä ja kiukkuisena pitäis oppia pitämään oma suu kiinni. Siitä ei seuraa mitään muuta kuin pahaa mieltä kaikille osapuolille. 

Miksi se on niin vaikeaa? Milloinhan mää sen opin?

Tollo mikä tollo oon...

Onneksi huomenna on vapaa ja saan nukkua niin pitkään kuin haluan/pystyn. 

p.s. vieressä kuorsaa maailman suloisin pieni mies, joka kummasti rauhoittaa omaa oloa. Kuinka paljon hyvää saakaan aikaiseksi pieni (ei se kyllä enää niin pieni ole) jalkainen :)

Seinä tuli vastaan

Mulla oli noin kuukauden ajan tosi rankkaa. Nyt on vajaat pari viikkoa ollut paremmin asiat.*

En ole pystynyt/halunnut/jaksanu kirjoittaa tänne niistä asioita, vaikka välillä ehkä ois ollu hyvä avautua jonnekin/jollekin. Näköjään sitä kaikesta vaan pääsee yli ja eteenpäin. Tiedän sen, malttamaton ku oon välillä, niin haluis kaiken huonon nopeasti pois mielestä. 

Jokainen tietää et parisuhteessa tulee arki vastaan jossain vaiheessa, noh täällä se tuli kans ja sitä vastustusta kesti suunnilleen kolmisen kuukautta. Nyt tuntuu et ollaan löydetty toisemme uudelleen, vaikkei tunteet ym. ole missään vaiheessa mihinkään hävinneet niin silti - toinen saa edelleen multa jalat alta pelkällä katseella ;)  ah, voin sanoa et se on ihana tunne...

Hauska ajatella nyt, et miten kaikesta vastustuksesta huolimatta me elettiin ja suunniteltiin tulevaa lähes poikkeuksetta kokoajan. Tiesi ettei toinen lähde minnekään, vaan tää kuuluu parisuhteeseen ja pitää käydä tässä vaiheessa läpi. Koettelemuksia pitää olla, jotta tietää minkä takia niistä kannattaa päästä eteenpäin. Ylä- ja alamäkiä tulee, jossain määrin uskon et myös jokaisessa suhteessa on se oma kriisi jonka yli joko päästään tai ei - se kertoo paljon suhteen laadusta ja miten siitä voidaan/voidaanko jatkaa eteenpäin.

Sitä kummasti vaan jaksaa painaa eteenpäin silloin kun on vaikeeta. Mut kyllä tuollaiset "rankemmat"** jaksot elämässä verottaa niin fyysisesti kuin henkisesti. Varsinki ku asiat alkaa meneen hyvin ja stressi laukee. Tajuaa hyvin kuinka äärirajoilla on välillä mennyt.

Oon ihan sika väsynyt ja pahinta oli et naamastani toinen puoli alkoi puutumaan. Luulen et väsymyksestä johtuvaa, toivon todella ettei mitään vakavampaa. Syöminen on ollut huonoa, mut silti paino ei oo tippunu (vaatteista päätellen, vaakaa en omista). Olenki päättänyt vähän keventää syksyn taakkaa ja perunut muutaman vapaaehtoisen jutun, en halua revetä joka paikkaan. Eikä mun tarvi, omat voimavarat on hyvä joskus tunnistaa ja myöntää itselleen ettei vaan kaikkeen ehdi/pysty osallistumaan. Halusi sitä kuinka paljon tahansa.

* vaikka pientä takapakkia meinaa päivittäin tulla, on v-kohtaukset lyhyitä ja nopeasti ohi meneviä, aiemmin saattoi kokopäivä mennä pilalle vitu**ksen takia...ei syistä sen enempää.

** en tiedä voinko sanoa rankka, koska tää oli erilailla rankka verrattuna syksyyn. ehkä te tajuutte mitä ajan takaa, toivottavasti.

Cheek - Syypää Sun Hymyyn

Tää kappale kertoo niin hyvin kaiken :)

Tunteita?

Näin pari päivää sitten tuoreen kuvan X:stä.

Oisko mun pitänyt tuntee jotain? Olisko kuvan pitäny herättää jotain reaktiota? Mene ja tiedä, mutta voin rehellisesti sanoa, ettei kuva liikauttanut minua mihinkään.

Hetken aikaa kuvaa katsoin ja totesin, että eipä se oo muuttunu - ainakaan ulkonäöltään (en varmaan itsekään kummoisesti :D). Unohdin kuvan, kunnes se jostain tuli mieleeni tänään. Niin paljon se ihminen minulle enää merkitsee! Uskomatonta, en tunne katkeruutta, en kaipuuta, en surua. Enää ei pulssi nouse kun mietin, et mitä tekisin jos häneen törmäisin sattumalta.

Olen kiitollinen niistä hyvistä asioista mitä siinä suhteessa oli, se suhde ja varsinkin ero opetti minulle paljon, mutta se on ollutta ja mennyttä. Nyt minulla on jotain parempaa ja siitä olen kiitollinen. Kiitollinen X:lle, että se teki niin rohkean päätöksen vaikka se sattui ihan pirusti. Sain tilalle jotain mistä en edes pystynyt haaveilemaan. 

Ja kaiken tän jälkeen ajattelen, et kuinka moni olisi kitkuttanut huonossa suhteessa pidempään (tietäen ettei siitä kuitenkaan koskaan tulee mitään sen suurempaa ja vakavampaa), esittänyt ja antanut ymmärtää toiselle et asiat on kunnossa. Uskon, että pidemmän päälle "esittämisen" huomaa, mutta ei heti.


Aika parantaa haavat ja ajan kanssa näkee niitä hyviäkin asioita huonoista hetkistä.


p.s. täällä siis ollaan, yritän nyt parantaa kirjoittamista...sillä asiaa olisi, mutta se aika :D