Nostin tänään kissan pöydälle. Sanoin murulle suoraan et jonku on nyt muututtava tai sit mietitään jatkoa tarkkaan. En vain jaksa näin, eikä jaksa hänkään. Molemmat haluaa tätä, mut erilaiset murheet on vaan vieny molempien keskittymistä muuhun kuin parisuhteeseen. Vaikka tietää et tässä se on ja et toi on se oikea ihminen minulle, niin mitä kaikkea sitä pitää kestää?! Minkä verran sitä pa**aa voi ottaa vastaan?! Ja tarviiko sitä ottaa?!
Onhan kaikissa suhteissa ne ylä- ja alamäet. Vastoinkäymiset jne. kyllä te tiedätte mitä tarkoitan...toisena päivänä kaikki on loistavasti, toisena taas jotain ihan muuta. Sitä olen tavallaan kaivannut parisuhteessa, sitä että toinen näyttää miltä tuntuu....mut voisko se toinen puhua. Kertoa, et mua nyt häiritsee se ja se asia, siksi olen pahalla tuulella. Ei ku ollaan hiljaa ja näytetään se paha olo pienillä eleillä. Se satuttaa ja paljon.
Itsehän en ole se hiljainen osapuoli tai jos olen, niin arvaatte varmasti et nopeasti mää sen sanaisen arkkuni aukaisen. En vaan pysty olemaan hiljaa kauaa. Ehkä se on jonku mielestä heikkous, ehkä ei. Mun mielestä on vaan parempi sanoa ääneen ne asiat vaikka satuttais, kuitenki ne jossain vaiheessa tulee ilmi parisuhteessa. Mustavalkoista ajattelua? En tiiä. Mää vaan oon tällainen.
Mut tänään nostin tosiaan sen kissan pöydälle ja tuntu et pari palasta loksahti paikalleen. Molemmat tietää, et nyt on jotain tehtävä. Kyllä parisuheen eteen pitää jotain tehdä, muuten se kuivuu. Ja vaikka kokoajan se intohimo on jossain sisällä, niin ois se hyvä näyttää toiselle. Ei saa vaan tyytyä johonki.
Hih, olikohan tässä mitään järkee. Silmät katsoo kieroon ja vielä pitää lähteä pienen miehen kans ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti